#miks lukeminen on niin vitun vaikeeta XDD

[hilema]

Hän ojensi käpälänsä — ja juuri silloin joku parkaisi ja livisti kuusien alle, ja kauan aikaa kuului pientä kirkunaa, joka loittoni metsään päin. — Jaa jaa, sanoi Nuuskamuikkunen itsekseen. Kaikenlaista mönkijää ja pikkuötökkää joka pensaassa. Sehän on tietty. Kummallista että niiden täytyy aina olla niin hermostuneita. Kuta pienempiä, sitä pahemmin säikkyvät. Hän raahasi metsästä kuivan kannon ja vähän risuja ja rakensi kaikessa rauhassa nuotion puron mutkaan. Se syttyi heti, sillä Nuuskamuikkunen oli tottunut valmistamaan päivällistä itselleen. Hän ei koskaan laittanut ruokaa kellekään muulle ellei ollut pakko, eikä hän juuri välittänyt toisten päivällisistä. Kaikki tahtoivat aina välttämättä puhella syödessään. Ja heillä piti olla tuolit ja pöydät ja pahimmassa tapauksessa lautasliinatkin. Sellaistakin hän oli kuullut, että muuan hemuli vaihtoi pukua ennen syöntiään, mutta se oli kai sentään parjausta. Nuuskamuikkunen hörppi ajatuksiinsa vaipuneena laihaa lientään ja lepuutti silmiään vihreässä sammalikossa koivujen alla. Sävel oli nyt hyvin lähellä, ei tarvinnut oikeastaan kuin napata sitä hännästä. Mutta hänellä oli aikaa odottaa, se oli tallessa eikä päässyt pujahtamaan pois. Ensin oli pestävä astiat ja poltettava piipullinen ja sitten, kun nuotio hehkui hiilloksena ja yöeläimet huhuilivat metsässä toisilleen — sitten oli aika sepittää laulu.

Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia, 1962 / Tove Jansson