#lammio tykkää cheekistä

[hanhan156]

Tuntematon risteily pt.6

Vihdoin pääsin siihen kauan odottamaani kappaleeseen! Rakastan karaokea ja kävin hakemassa inspiraatiota kirjoittamiseen viime viikonloppuna paikallisesta kuppilasta. Tämä meinasi taas paisua kovin pitkäksi, joten päätin jakaa karaokeilakoinnin kahteen osaan.

Genre: Seikkailu, huumori, draama ja jotain siltä väliltä.

Disclaimer: Kaikki kunnia hahmoista Väinö Linnalle, joka varmaan kääntyisi haudassaan, kun tietäisi mitä hänen hahmoillaan tehdään netissä nykyään. En saa tästä rahaa, enkä mitään muutakaan kuin hyvää mieltä toivottavasti muillekin kuin itselleni.

Hahmot/Paritukset: Kookoon miehiä. Shippausta on tulossa myöhemmissä osissa. Vera vilahtaa.

Varoitukset: Kiroilua, huonoa laulua ja alkoholinkäyttöä.

Juoni: Entisen konekiväärikomppaniaksikin kutsutun luokan porukka kootaan kasaan ja lähdetään nauttimaan pidennetystä viikonlopusta Tukholman risteilylle. Kuudennessa osassa nautitaan eritasoisista karaoke-esityksistä.

Tuntematon risteily osa 6: Kuovi ja kultakurkkuset

Maininta Pandoran lippaan avaamisesta vaikutti sikäli pitävän paikkansa, että duo Naapurmiästen esityksen jälkeen osallistujamäärä oli lähtenyt huikeaan nousuun ja laulutoiveita sateli solkenaan karaoke-emännän laariin. Todennäköisesti ihmiset olivat rohkaistuneet huomattuaan, että laulajien lähtötaso ei ollut kovin korkea, joten kenelläkään ei olisi mitään hävettävää.

Rokan ja Suden jälkeen Lahtinen oli uskaltautunut menemään lavalle Määttä taustapirunaan. Kaikki itsekriittisyys oli saatu jätettyä taka-alalle Naapurmiästen korvaraiskattua jo tämän kuppilan asiakaskunnan.

”On aivan turhaa enää tehdä työtä Verot vievät koko palkan kuitenkin Saat viettää monta unetonta yötä Herrat teki elämästä helvetin Haistakaa paska koko valtiovalta Ette osaa muuta kuin verottaa Muutenkin touhu tuntuu holtittomalta Kaikki pitäis kerralla erottaa”

Irwin Goodmanin renkutuksen pauhatessa taustalla tasan puolitoista sävelaskelelta nuotin vierestä, Hietanen, Rokka (luovuttuaan laulamisesta komppanian väsymättömän kettuilun ansiosta) sekä Vanhala olivat siirtyneet naurattamaan kolmen venäläisnaisen porukkaa. Erityisesti Hietanen oli ottanut tehtäväkseen jään murtamisen heidän välillään ja kertoi hauskoja juttuja poppoonsa kommelluksista.

”Tua Rahikaine meijä porukast alko hajottaa paikoi juavuksis täksfriis ja sit ne myymälän flika men ihan paniikkihi ja kutsu järkkärin paikal. Luajan lykky mää olin kuitenkin näkemäs ja ennenku mittä kerkes sattumaha, mun erinomaiste neuvottelutaitoje ansiost päästihi kaik pälkähäst. Ei joutunu Rahikaine putkaha loppuillaks, kiitos meikäläisen. Ne tytöt ol mul ikusest kiitollissi ja mää sain niilt pusut ja ilmase suklaalevy, niin bali ne must tykkäs.” Yli-innokkaan turkulaisen sepustama juttu aikaisemmasta kommelluksesta saattoi sisältää hivenen aromisuolaa. Se tuntui kuitenkin purevan ainakin jollain tasolla, sillä kaksi naisista kikattivat hysteerisesti. Rokka ja Vanhala tosin epäilivät, että Hietasen hyvän tarinankerronnan sijaan venäläisiä huvitti miehen paksu murre.

Yksi naisjoukkion jäsenistä ei ollut kuitenkaan vakuuttunut Hietasen satuiluista, vaan kysyi ilmekään värähtämättä:

”Miksi tulitte tänne?”

”Perhana, not johan myö sanottiin, ett’ vähän niinku luokkakokoust ollaha pithämäs myön konekiväärikomppanian kans. Usot sie, et tää porukk’ koostuu pelkästään jaloist miähist.” Rokka ei pitänyt Veran tylystä kysymyksestä. Nainen suhtautui heihin muutenkin ihmeellisen nihkeästi. Hehän olivat tarkoittaneet vain hyvää tullessaan hieromaan tuttavuutta ja sitä paitsi, olisivat sitten häätäneet saman tien pois, jos eivät jutut kelvanneet.

Vera ei kuulostanut vieläkään vakuuttuneelta. ”Mikä ihmeen konekiväärikomppania, oletteko siis jotain armeijakavereita?” Armeijajutuilla kerskailevat miehet eivät olleet millään tavalla tämän itsetietoisen naisen mieleen.

”No ei me mittää armeijaäijii ol, mut meijän yläasteen luakan lempinimi oli kato konekiväärikomppania. Siit tuliki miälehe, et se onki aika hauska tarina, mist se nimi oikke tul…” Hietanen aloitti jälleen uuden pitkän juttunsa konekiväärikomppanian alkuperästä, mikä oli Rokalle ja Vanhalalle jo ihan tarpeeksi tuttu. Heti jaarituksen alettua Vera tiuskaisi ystävilleen jotain äidinkielellään ja lähti hakemaan lisää juotavaa päätään pyöritellen

Lahtisen ja Määtän tunteikkaan esityksen jälkeen vuorossa oli hyvissä maisteissa oleva eläkeläismies Markku, joka halusi ehdottomasti laulaa Hopeisen kuun risteilykansan riemuksi. Laulusuoritus ei teknisesti eronnut paljoakaan duo Naapurmiästen vedosta, mutta yritystä kieltämättä oli.

Huonojen laulajien ja alkoholin myötä Riitaoja oli alkanut pikkuhiljaa rohkaistua. Hänen kielenkannattimiaan oli kovasti alkanut väpättää, mutta lavalle yksin kapuaminen tuntui liian isolta kynnykseltä.

”Lehto?”

”Mmh?”

”Tulisikko…tulisikko miun kanssa laulamaan? Yksi biisi olisi mielessä. Ois niin kiva päästä esiintymään, mut ei yksin oikein kehtaisi. Olisi niin ihanaa, kun tulisit miun kanssa, niin muutkin pojat näkis kuinka taitavia ollaan”, tämä ojentautui lähemmäs vieruskaveriaan ja jatkoi vielä hiljaisemmalla äänellä, ”eikä nyt ainakaan yhtä surkioita voida olla kuin Rokka ja Susi.”

Lehto pyöritteli hetken silmiään. Tuon oli kyllä pakko pitää paikkansa, etteivät he sentään yhtä kauheita voineet olla kuin aikaisemmat laulajat porukastaan. ”Kai se sitten on pakko suostua”, hän vastasi välinpitämättömästi. Ei jotenkaan osannut sanoa eikään tälle suloiselle änkyttäjälle. Lehto luotti siihen, että Riitaoja varmaan toimisi mielellään päätähtenä tämän itse asettautuessa suosiolla lavan pimeimpään nurkkaukseen mumisemaan lyriikoitaan.

Riitaojan silmät kirkastuivat Lehdon myöntymisen myötä. Tämä oli selkeästi harkinnut biisivalintaansa jo pitkään, sillä ei mennyt kuin muutama sekunti, kunnes ryppyinen karaoketoivelappu oli jo vaihtanut omistajaansa.

”Kuulemma noin 35 minuuttia jonoa ja sitten päästään,” Riitaoja hymyili aurinkoisesti istuutuessaan takaisin omalle paikalleen. Lehto ei voinut muuta kuin miettiä, mihinköhän sitä oli taas suostuttu tuon tonttusen takia.

Toisella puolen Lehtoa ja Riitaojaa mietteliäs Koskela seuraili meluisan karaokeravintolan meininkiä. Lähettyvillä ei juuri silloin ollut mielenkiintoista juttuseuraa, sillä Hietanenkin oli kadonnut jonnekin väkijoukon uumeniin. Koskela ei kuitenkaan kovin kauaa ehtinyt viettää aikaa yksikseen, sillä hyväntuulinen Kariluoto ilmestyi kuin tyhjästä hänen viereensä. Tämä ojensi virnuillen oluttuopin toisen matkanjärjestäjän eteen.

”Jaaha, no kiitosta vaan”, Koskela totesi vaivautuneena. Kyllä hän olisi itsekin voinut juotavansa ostaa, vaikka olihan ele kieltämättä ihan kohtelias. Pitäisi tehdä Kariluodolle myöhemmin sitten jokin vastapalvelus, kun mies oli usein niin kovin antelias.

”Noh, mikäs meininki, aiotko mennä laulamaan?” nuorempi mies tapitti Koskelaa vieläkin samalla oudon intensiivisellä katseella, jolla oli katsonut tätä aikaisemmin heidän saapuessaan baariin.

”Kai sitä voisi käydä jotain lurauttamassa sopivan hetken tullen.” Koskela oli silloin tällöin käynyt kotipitäjänsä paikallispubissa laulamassa ja porttikieltoa ei ainakaan ollut tullut, joten oletettavasti hänen äänensä oli jotenkuten siedettävä toisten kuunneltavaksi. ”Entäs itse, vähän olen kuullut huhua, että sinä jopa oikeasti osaisit laulaa. Etkös siellä musiikkiopistossakin ollut silloin aikoinaan?”

”No joo, mutta siitäkin nyt on jo valovuosia aikaa. Enpä ole jälkeen päin enää sen kummemmin harjoitellut laulamista, mutta täytyy vähän katsoa, mihin tämä ilta kehittyy.” Kariluoto oli tosiaan ollut musiikkiopistossa sellistinä sekä poikakuorossa. Laulamisesta hän oli pitänyt siihen saakka, kunnes teinivuosina äänenmurros oli pilannut erään konsertin, johon tämä oli nakitettu esilaulajaksi. Ääni oli päättänyt pettää juuri silloin kun olisi pitänyt saada muodostettua erittäin korkeita nuotteja, jotka olivat harjoituksissa onnistuneet aina erinomaisesti. Itse h-hetkellä murrosiän pirulainen oli kuitenkin päättänyt astua esiin ja epävireinen laulu oli kuulostanut lähinnä jonkin pienen viattoman eläimen rääkkäämiseltä. Järkytykseltään Kariluoto oli jäätynyt täysin lavalle ja kuoronjohtajan oli ollut pakko raahata paniikissa oleva teinipoika pois yleisön edestä. Tapahtuma oli jättänyt niin ikävät muistot, että hän oli suostunut laulamaan ihmisten ilmoilla vasta vuosia myöhemmin.

”Turhaan olet huolissasi. Eipä taida esiintymispaineita olla meillä kummallakaan, ainakaan jos tämä taso pitää paikkansa”, Koskela myhäili samalla kiitollisena siitä, että Markku oli juuri lopettelemassa serenadiaan.

Teatraalisiin nahkahousuihinsa pukeutunut Rahikainen oli päättänyt ottaa Lammio-paran nokittavakseen. Tämä sai jotain suunnatonta tyydytystä nähdessään heidän bussikuskinsa kiukun nousevan jokaisesta teosta tai sanasta, jonka päästi ilmoille.

”Noh, meinaakkos sie meitin Kuovi kultakurkkunen mennä laulammoo?” Rahikainen kuiskutteli oksettavan intiimisti Lammion korvaan viinanhajuisen hengityksen saattelemana. Ahdistelija oli yllättänyt matkanjärjestäjän takaapäin kietoen käsivartensa tämän ympärille tiukkaan halaukseen. Lammiota raivostutti, että hänet onnistuttiin yllättämään jatkuvasti, eikä keksinyt koskaan mitään yhtä nasevaa takaisin. Rahikainen oli vain yksinkertaisesti liian taitava omassa kierossa lajissaan. Tälläkin kertaa Lammio sai sähistyä takaisin vain jotain kiroilun tapaista, mikä tuntui huvittavan hänen inhoamaansa henkilöä vielä enemmän.

Rahikaisen vihdoin häivyttyä Lammio kävi tiputtamassa kaikessa hiljaisuudessa laulutoiveensa karaoke-emännälle. ”Perkele, tuo keikistelijä saisi vielä kuulla kunniansa tänä iltana. Pakko keksiä jotain sen pään menoksi”, mies kihisi itsekseen.

Reilu puolituntinen kului yllättävän vauhdikkaasti ja pian kaikuikin ainakin Riitaojalle mieluisa kuulutus ilmoille:

”Kiitos Anne, siinä kuulimme varsin raikkaan tulkinnan Aikuisesta naisesta. Seuraavana lavalle toivotetaan tervetulleiksi Riitis&Lehtis Aquan kappaleella Barbie Girl.”

Riitaojan pompatessa reippaasti paikaltaan kohti lavaa, Lehtoa alkoi kylmätä. Mikä helvetin Riitis&Lehtis ja mikä tämä kappalevalinta oikein oli? Ei kai hän joutuisi laulamaan sitä imelää tytön ääntä? Helpotukseksi Riitaoja kuiskasi tälle:

”Laula sie vaan ne Kenin osuudet, mie hoitelen Barbien.” Riitaoja oli niin tavattoman itsevarma sanoessaan tämän ehkä kaikkien aikojen oudoimman lauseen, jonka Lehto oli vajaan 30 vuotta kestäneen elämänsä aikana kuullut. Eipä siinä mitään muuta voinut kuin mennä suoraan suden suuhun. Itsepähän tähän oltiin suostuttu.

“Hiya Barbie Hi Ken! Do you wanna go for a ride? Sure Ken Jump in”

90-luvun musiikille tunnusomaisten syntikkasoundien myötä tuttu kappale alkoi sovittua uudella persoonallisella tavalla Riitiksen&Lehtiksen käsittelyssä. Värikäs risteilyväki vaikuttikin heti kiinnostuvan kaksikosta, joka oli kaikin puolin eriskummallisen näköinen ja kuuloinen. Toinen heistä, valtavan pitkä mies kimaltavissa vaatteissa, seisoi keskellä parrasvaloja huokuen ylpeyttä laulaessaan tarkasti nuotilleen kimeää naisääntä. Toinen miehistä, lyhyt ja vankka jurottaja, seisoi hyvän hajuraon päässä laulukumppanistaan pimeydessä imitoiden täydellisesti Kenin möreää ääntä. Kertoi varmastikin aikaisempien kappaleiden ja laulajien tasosta, että tämä esiintyjäkaksikko tarjosi kyseisen puljun laadukkaimman performanssin tähän mennessä.

Konekiväärikomppanian miehet olivat syttyneet täyteen liekkiinsä yllätyksellisen esityksen alkaessa, vaikkakin venäläinen naisporukka oli kaikonnut vähin äänin tajuttuaan, että Barbie ja Ken olivat Hietasen ja kumppaneiden kanssa samaa poppoota. Sitä ei kuitenkaan jaksettu kauaa surkutella, vaan Hietanen nousi Rokan kanssa pöydälle laulamaan ja tanssimaan. Lehdon julkinen esiintyminen Barbie-nuken poikaystävänä oli jotain niin käsittämättömän ainutlaatuista, että sitä oli syytäkin juhlistaa.

Vanhala ja Honkajoki olivat hivuttautuneet eturiviin kuvaamaan koko esityksen. Tämä julkaistaisiin varmasti kaikissa mahdollisissa sosiaalisen median kanavissa, kunhan netti jälleen toimisi kunnolla heidän päästessään Tukholmaan.

Koskela ja Kariluoto katsoivat toisiaan hämmentyneinä. Kumpikaan ei olisi ikinä voinut uskoa Lehdon suostuvan moiseen, mutta siellä hän seisoi lavan nurkassa hartiat lytyssä, puristaen keskittyneesti mikrofoniaan. Koskela oli juuri aikeissa murjaista tapahtuneesta jonkin sutjakkaan letkahduksen, mutta ei ehtinyt, sillä Kariluoto alkoi pikkuhiljaa revetä liitoksistaan tapahtuman koomisuuden vuoksi.

”Voi luoja, en kestä tätä meininkiä… nuo pojat ovat kyllä niin elementeissään, katso nyt tuota murisevaa Lehtoa…ja Riitaojakin säkenöi tuolla tavalla…en kestä enää, voi luoja.” Kariluoto yritti kaikin voimin seurata viihdyttävää esitystä, mutta näky oli niin uskomattoman huvittava, että hän ei pystynyt mitenkään enää kontrolloimaan itseään. Tämä upottikin kasvonsa Koskelan olkapäähän räkättäen kyynelten valuessa vuolaasti. Vanhemmalle miehelle teki myös tiukkaa pidätellä enää huvittuneisuuttaan ja tämä yritti epätoivoisesti piilotella näkyvää nauruaan.

Yleensä niin vakavalle Lammiolle teki myös kovin tiukkaa yrittää ylläpitää pokerinaamaansa. Tämä pyrki ajattelemaan mahdollisimman ikäviä asioita, jottei purskahtaisi nauruun ja nolaisi itseään. Kuitenkaan edes iki-inhokkien Rahikaisen ja Rokan ajatteleminen ei onnistunut enää laskemaan mielialaa.

Viimeinen niitti huonosti alkaneelle pokan pitämiselle oli, kun Lehto murahti mikrofoniin:

“Come jump in, bimbo friend, let us do it again Hit the town, fool around, let's go party!”

Näiden syvällisten lyriikoiden myötä Lammion oli pakko purskauttaa juuri siemaistu viinikulaus ulos. Naurunremakkaa oli enää mahdoton estellä. Oli niin käsittämätöntä kuulla nuo lauseet Lehdon suusta ja vieläpä näin julkisella paikalla. Tämä oli suorastaan jo historiallista.

Rahikaisen mielestä oli kovin viihdyttävää, että yleensä heidän niin virallisina esiintyviltä johtohahmoilta oli pettänyt pokka näinkin näkyvästi. Olihan se pakko myöntää, että varsinkin Lammion ilakointi oli varsin miellyttävää katseltavaa. Pisteenä i:n päälle loppuyöksi oli vielä säästeltynä upseerimaisen korrekteja miehiä varten kirkkaansininen viinapullo. Rahikainen ei malttanut odottaa.

Lehdon ja Riitaojan myötä karaokekuppilassa oli syttynyt ennennäkemätöntä hypetystä. Karaoke-emäntä oli tahallaan laittanut mikit normaalia kovemmalle ja hihitteli itsekin katsellessaan kiehtovaa esitystä. Mitään vastaavaa hän ei uransa aikana ollut vielä koskaan nähnyt. Eturivissä Vanhalan ja Honkajoen seassa lukiolaiset tanssivat epätahtiin kummallista tanssiaan, mutta kukaan ei juuri sillä hetkellä välittänyt, miltä se näytti. Laulajakaksikon rohkea veto oli vapauttanut myös yleisöä itsekritiikin pauloista.

Varmastikin ainoa, jonka huulilla ei käynyt pieninkään hymyntapainen, oli Lahtinen. Tämä keskittyi liiaksi saarnaamaan kappaleen kaupallisuudesta ja naisia halventavasta arvomaailmasta. Muiden mielestä tämä oli vain niin viihdyttävää parodiaa, eikä kellekään Lahtista lukuun ottamatta ollut tullut edes mieleen ajatella kappaleesta mitään sen syvällisempää.

“Oh, I'm having so much fun Well Barbie, we're just getting started Oh, I love you Ken”

Loppusanojen myötä Riitaoja muiskautti märän pusun Lehdon poskelle. Pussauksen kohde ei osannut millään tavalla tätä odottaa, vaan jäätyi patsaaksi ja alkoi muuttaa väriään tulenpunaiseksi. Samalla kamerat räpsyivät kiihkeästi ja koko yleisö oli sulaa vahaa. Konekiväärikomppanian pojat taputtivat seisaaltaan samaan aikaan itkien ja nauraen. Osa seisoi pöydillä vieläkin, sillä Barbien ja Kenin hämmentämä järjestyksenvalvoja ei ollut tajunnut puuttua baarin tapahtumiin. Kariluoto oli kaatunut tuolillaan ja Koskela yritti epätoivoisesti nostaa naurusta tärisevää ystäväänsä takaisin ylös.

”Siinä meillä olikin varsin upea performanssi, kiitos Riitis&Lehtis! Toivottavasti tästä duosta kuullaan vielä. Annetaan raikuvat aplodit!”

Korviahuumaavat aplodit kuullessaan Riitaoja oli varma, että käsillä oli hänen elämänsä paras hetki. Pitkä mies kumarsi syvään riemuitsevan yleisön edessä ja hymyili leveästi. Oli ihanaa paistatella väkijoukon suosiossa. Hän oli kovin onnellinen, että Lehto oli suostunut hänen kanssaan tähän.

Poikien poistuessa lavalta takaisin risteilykansan joukkoon, he saivat ensin vastaanottaa konekiväärikomppaniansa ylitsevuotavat suosionosoitukset. Hietanen otti ensimmäisenä molemmat esiintyjät tiukkaan syleilyynsä, samalla pauhaten:

”Se ol kyl niin komias ja rohkia veto, et voi helvet senttä teijän kans. Ja Lehto, en ois ikän uskonu sust, mut hianost toimittu! Kosk tulee albumi?” Mies alkoi olla niin pirteässä nousuhumalassa, että hän halusi vain halailla ja rakastaa kaikkia. Riitaojalle tämä sopi vallan mainiosti, kun taas hellyyttä vihaava Lehto yritti epätoivoisesti kaikota ulos tupakalle vähin äänin, siinä kuitenkaan onnistumatta. Heistä oli juuri tullut karaokepaikan suurimmat tähdet.

Halausten ja muiden kamaluuksien jälkeen Lehto huokaisi helpotuksesta heidän vihdoinkin päästyä takaisin omille paikoilleen. Tämä oli aikeissa juuri pummata tupakan Rahikaiselta, kun heidän pöytäänsä lähestyi 10 hengen lukiolaisporukka. Mitä nuo oikein halusivat? Suurin osa heistä kikatteli ujostellen, mutta eräs heistä uskalsi kuitenkin kysyä karaoken supertähdiltä:

”Moi, saataisko me kuva ja nimmarit Riitiksen&Lehtiksen kanssa? Oli ihan huippu tuo esitys, paras tänä iltana!” kysymyksen esittänyt poika painoi samalla katseensa ujosti jalkoihinsa. Oli vaatinut suurta rohkeutta tulla vieraan miesporukan eteen näin. Riitaoja halusi rohkaista heitä ja totesikin aurinkoisesti:

”No totta kai me suostutaan! Ja kiitos kehuista, ihanaa että tykkäsitte. Mekin kyllä Lehtiksen kanssa nautittiin esiintymisestä.”

Lehto toivoi sillä hetkellä, että olisi voinut vajota maan alle. Hemmetti, kun ei ehtinyt Hietasen ja muiden hempeilyjen takia pakenemaan ihmisten ilmoilta aikaisemmin. Oli pakko vain mennä taas Riitaojan talutusnuorassa ja antaa lukiolaisille haluamansa. Toivottavasti tämä kiirastuli loppuisi mahdollisimman pian.

Lukiolaiset räpsivät kaksikosta uskomattoman määrän kuvia ja moni halusi heidän kanssaan ikuistuksen niin yksin kuin erikseenkin. Koko porukankin kuva otettiin, Riitaojan paistatellessa keskellä otosta. Lehto ei voinut ymmärtää tällaista kulttuuria. Mitä iloa hänen kuvastaan olisi muka jonkun tuntemattoman ihmisen puhelimessa tai Instagram-tilillä? Ei hän kuitenkaan halunnut olla ilkeäkään, vaan suostui kuviin mukisematta. Riitaoja oli näyttänyt olevansa kuin kala vedessä kameroiden edessä, Lehdon tuntiessa itsensä lähinnä rannalla sätkiväksi ahveneksi. Miten ihmeessä tuo tonttu oikein osasi tämän? Tämä voisi hyvinkin olla tulevaisuudessa jonkin sortin julkkis.

Ikuisen piinaavalta tuntuneen kuvaussession jälkeen nuoret halusivat Barbien ja Kenin nimikirjoitukset vielä sekä päiväkirjoihinsa että käsivarsiinsa. Lehto saikin kunnian raapustaa paksulla tussilla lukiolaisten käsivarsiin haparoivalla käsialallaan: Toivo Armas Lehto aka Lehtis. Se tuntui äärimmäisen tyhmältä, mutta itsepähän olivat halunneet. Nimmarikierroksen jälkeen mies katosi vähin äänin kauan odotetuille hermosauhuille.

Esiintyjäkaksikon kuvausepisodin aikana kolmen lukiolaistytön porukka oli aloittanut laulamaan jotain mitäänsanomatonta poppikappaletta epäselvästi yhteen mikrofoniin. Konekiväärikomppanian pojat Lehtoa lukuun ottamatta istuivat pöytänsä ääressä nauttien alkoholijuomiaan. Äskeinen esitys oli ollut niin hämmentävä, että kukaan ei oikein keksinyt enää mitään sanottavaa, eikä uusi lauluesitys ollut mitenkään keskittyneen kuuntelemisen arvoinen. Reilun kolmen minuutin lauluesitys vierähtikin kuin huomaamatta ja pian kajahti ilmoille taas uusi laulajakuulutus:

”Seuraavaksi saamme kuulla vähän räppiä, nimittäin lauteille päästetään Henkka Cheekin kappaleella Äärirajoille.”

Lammio nousi selkä suorana astellen dramaattisesti kohti lavaa. Miestä hermostutti niin paljon, että vatsan pohjasta kouraisi, mutta hän pyrki peittämään jännityksensä esiintymällä itsevarmasti. Olihan sitä salaa harjoiteltu räppäämistä kotona ja tehty ajankuluksi omia riimejäkin silloin tällöin. Niitä tosin olivat lähinnä kuulleet hänen kanssaan asustelevat koirat. Risteilyväelle olikin nyt tarjolla harvinainen tilaisuus kuulla ”Henkan” julkinen debyyttiesitys.

Muut pojat katselivat huuli pyöreänä, sillä yllätyksellisiä kykyjä tuntui löytyvän heidän porukastaan kuin sieniä sateella. Hetki sitten välinpitämätöntä Rahikaistakin alkoi kiinnostaa. Kyllä hän tiesi, että Lammio kuunteli Cheekiä, mutta osasiko mies muka räpätä itsekin? Tämä oli niin mehevä tilaisuus, että Rahikaisen oli pakko luikerrella räppärinsä perässä lavan eteen puhelimen videokuvaus valmiina.