#emt mitä tägejä käyttää näille

[henkiystavat]

Kyllä minä tiesin.

En vain halunnut uskoa.

Ilmari oli niin hyvä ystävä sinulle ja halusi sinun parasta. Siksi hän ehdotti minua tanssittaessa, että opettaisi sinua. Seurasin intoa puhkuen kun tanssitte, kikattelin kun siitä ei meinannut tulla mitään. Olit jo luovuttamassa.

Sitten Ilmari sanoi jotain. Te katsoitte toisianne silmiin tavalla, jolla vain rakastavaiset katsovat. Sitten tanssista tulikin jotain, niin koreaa ja upeaa että kaikki ihastelivat. Ilmari nauroi ja sinä hymyilit sellaista raukeaa, aitoa hymyä jota et koskaan hymyillyt minulle. 

Kyllä minun sydämeni silloin tiesi, kun se hehku ei säilynyt sinussa minun kanssa tanssiessa. Ne tanssit olivat sinulle kuin suoritus josta tuli saada täydellinen arvosana. Sellaista minun riiaaminen sinulle oli, suorittamista. Mutta olin vain naiivi tyttö, joka palvoi sinua rakkautenaan ja suljin siksi silmäni totuudelta. Olin luonut mielessäni meille elämän, josta yritin viimeiseen asti pitää kiinni. Kait sinäkin, kun et rakkauttasi ystävääsi kohtaan pystynyt hyväksymään.

Vaikka kyllä sen näki.

Kyllä sen näki, Unto hyvä. 

Olit niin rakastunut poika.

Kun lähdin rintamalle lotan puvussa, kirjoittelin sinulle vielä uskossa, että saisin edes hippusen siitä rakkaudesta, kaiken jälkeen. Koska olin hölmö lapsi joka ei tiennyt elämästä mitään, ennen kuin se hiipui käsissäni pidellessäni kuolevia miehiä. Jopa he, jotka eivät tienneet nimeäni, takertuivat minuun enemmän kuin sinä koskaan. 

Siellä myös näin miehiä, jotka katsoivat toisiaan kuin sinä ja Ilmari teitte. Siellä minä ymmärsin, mikä hölmö olin ollut. Ehkä minun olisi pitänyt kauhistella sitä jonain luonnonoikkuna, mutta totta puhuen ei minua jaksanut kiinnostaa enää puhe synnistä ja paheesta. He olivat löytäneet toisensa. Te olitte löytäneet toisenne.

Minä annoin nuoruuteni siellä. Menetin uskoni Jumalaan sekä sinuun, hautasin ne sinne Karjalan metsiin. Kasvoin naiseksi, joka oppi polttamaan tupakkaa hermojen rauhoittamiseen ja näyttämään hapanta naamaa upseereille, jotka luulivat omistavansa jonkun etuoikeuden minuun.

Minä löysin Laurini, joka haavojensa hoitamisesta toi lääkintäteltalle minulle kukkasia, itse poimimia. “Tyyne-neidille.” Siellä oltiin tappamassa ja kuolemassa, mutta se halusi tuoda minulle sellaisessa paikassa kukkia. Ei sillä ollut taka-ajatuksia, kunhan oli kasvatettu siskokatraan toimesta herrasmieheksi. Sitä ei sota pilannut. Sitä ei kiinnostanut että olin Enqvist, että olisin muka ihanteellinen vaimo vain koska olin papin tytär. 

Toivo ei siitä olisi tykännyt, koska se oli “liian hempeä mieheksi.” Isä olisi kokenut sen älyn alhaisena, koska Lauri änkyttää. Äiti olisi pyöritellyt silmiään, koska oli kasvattanut minut paremmin. Niinhän ne tekevät kun vien Laurin sodan jälkeen kotiin näytille, mutta tässä vaiheessa olen nainen joka on kokenut enemmän, kuin äitini koko elämänsä aikana tulisi kokemaan. Tulinpahan vaan näyttämään että tässä on minun omani, se minulle tarkoitettu. Joka rakastaa minun nokkeluuttani, ihailee viisauttani ja saa minut aidosti nauramaan. Me olemme hyvät toisillemme. 

Sinun eteen tuon myös Laurin, sattumalta. 

Sinä pidät hänestä. Hän tuo mieleesi pojan, jonka hyväntuulisuus pehmensi sinunkin särmät kulmat, joka rauhoittaa sinut ja saa sinut nauramaan. 

Olen huojentunut, jopa tyytyväinen että hyväksyt hänet. Vaikka en minä sellaista hyväksyntää hae enää keneltäkään. Sinäkin olet helpottunut, kun kerron etten kanna sinulle kaunaa: että minä osaan ymmärtää tavallani, mitä kamppailua nuoruus sinulle oli. 

Me olemme kumpikin sodan käyneitä. Se on tehnyt meistä välinpitämättömiä siitä, mitä meiltä halutaan. 

Sinä kasvat vanhaksi ukoksi hymypoikasi kanssa. Minä menin hölmön kanssa naimisiin, josta perheeni ei tykkää. 

“Ei meistä olisi kovin onnellisia tullut”, tokaisen sen, mitä me kumpikin ajattelemme.

"Eipä niin", sinä naurahdat, vapautuneena.