#ei oo todellista

[solemnrosary]

Mie: kiitos google mikäs paavon mieltä tänään painaa ja miks mun pitäis kiinnostua tästä

Siis ihan vitun läppä otsikko mut just you wait, it's about to get even funnier

KYLLÄ LUITTE OIKEIN

SE KYSYI TÄSTÄ TEKOÄLYN MIELIPIDETTÄ

Oisko kuule korkea aika jättää politiikka jos tehään tunteenpurkauksissa niin tyhmää paskaa että tekoäly, joka nimestään poiketen ei ole äly tai älykäs laisinkaan, kehottaa sua lopettamaan.

(En mäkää kyl kutsuis sua kylään.)

[little-escapist]

Me hävittiin vittu RUOTSILLE

KAKS KERTAA KOLMEN PÄIVÄN SISÄÄN

[villittyniiskuneiti]

heräsin aamulla ja mun välitön eka ajatus oli että mitä vittua ei oo todellista pitääks mun oikeesti herätä elämään tähän maailmaan

[karvoja]

Ei kai siinä mitään, kun herää aamulla kaks tuntia sen jälkeen kun ois jo pitänyt olla töissä.

Kuka huonouninen haluais vaihtaa 50 mg huonoa untaan vastaavaan määrään mun uskomattomia unenlahjoja?

Tarjolla todellista laatukamaa: mulla ei esimerkiksi oo mitään ongelmaa nukkua kovalla lattialla sähköjohtokieppi selän alla, kun aurinko paistaa silmiin ja avoimesta ikkunasta kantautuu naapuribaarin terassikaraoke-esitykset.

[fortunetellersdilettante]

Late nights, playin' in the dark And wakin' up inside my arms Boy, you'll always be in my heart and (Be in my heart, oh, baby) I'm just speaking from experience Nothing can compare to your first true love So I hope this will remind you When it's for real, it's forever So don't forget about us When you want me You simply ask me to be there (uh huh) And you're the only one Who makes me come running 'Cause what you got Is far beyond compare, ooh And it's just like honey (yeah) When your love (when your love) comes over me (comes over me) Oh, baby, I've got a dependency Always strung out For another taste of your honey (ooh) It's like honey when it washes over me You know sugar never ever was so sweet And I'm dying for ya Crying for ya (crying) I adore ya One hit of your love affected me (yeah) And I'm strung out on you, darling Don't you see (every night) Every night and day I can hardly wait For another taste of honey Oh, I can't be elusive with you honey (I like that) 'Cause it's sure

Late nights, playin' in the dark And wakin' up inside my arms Boy, you'll always be in my heart and (Be in my heart, oh, baby) I'm just speaking from experience Nothing can compare to your first true love So I hope this will remind you When it's for real, it's forever So don't forget about us When you want me You simply ask me to be there (uh huh) And you're the only one Who makes me come running 'Cause what you got Is far beyond compare, ooh And it's just like honey (yeah) When your love (when your love) comes over me (comes over me) Oh, baby, I've got a dependency Always strung out For another taste of your honey (ooh) It's like honey when it washes over me You know sugar never ever was so sweet And I'm dying for ya Crying for ya (crying) I adore ya One hit of your love affected me (yeah) And I'm strung out on you, darling Don't you see (every night) Every night and day I can hardly wait For another taste of honey Oh, I can't be elusive with you honey (I like that) 'Cause it's sure

Myöhäiset illat, leikkiä pimeässä Ja herää käsivarsieni sisällä Poika, tulet aina olemaan sydämessäni ja (Ole sydämessäni, oi, kulta) Puhun vain kokemuksesta Mikään ei ole verrattavissa ensimmäiseen todelliseen rakkauteesi Toivon siis, että tämä muistuttaa teitä Kun se on todellista, se on ikuista Joten älä unohda meitä Kun haluat minut Pyydät minua vain olemaan siellä (huh huh) Ja sinä olet ainoa Kuka saa minut tulemaan juoksemaan Koska mitä sait On kaukana vertaansa vailla, ooh Ja se on aivan kuin hunaja (kyllä) Kun rakkautesi (kun rakkautesi) tulee päälleni (tulee päälleni) Voi, kulta, minulla on riippuvuus Aina ulospäin Toinen maku hunajastasi (ooh) Se on kuin hunajaa, kun se huuhtoutuu ylitseni Tiedät, että sokeri ei ole koskaan ollut näin makeaa Ja minä kuolen ya:n puolesta Itku ya (itku) Rakastan ya Yksi osuma rakkaudestasi vaikutti minuun (kyllä) Ja minä olen kireällä sinuun, kultaseni Etkö näe (joka ilta) Joka ilta ja päivä tuskin maltan odottaa Toinen maku hunajaa Voi, en voi olla vaikeasti tavoitettavissa kanssasi hunaja (pidän siitä) Koska se on varma

Late nights, playin' sa dilim At paggising 'up sa loob ng aking mga bisig Boy, lagi kang nasa puso ko at (Maging sa puso ko, oh, baby) Nagsasalita lang ako mula sa karanasan Walang makakapantay sa first true love mo Kaya sana ito ay magpaalala sa iyo Kapag para sa tunay, ito ay magpakailanman Kaya huwag mo kaming kalimutan Kapag gusto mo ako Hinihiling mo lang na ako ay naroon (uh huh) At ikaw lang ang Sino ang gumagawa sa akin na dumating tumatakbo 'Kasi ano ang nakuha mo Ay malayo sa maihahambing, ooh At parang pulot lang (oo) Kapag ang iyong pag ibig (kapag ang iyong pag ibig) ay dumating sa akin (ay dumating sa ibabaw ko) Naku baby, may dependency na ako Laging nag strung out Para sa ibang lasa ng honey mo (ooh) Parang honey kapag nahuhugas sa ibabaw ko Alam mo sugar never ever naging sweet At ako ay namamatay para sa ya Umiiyak para kay ya (umiiyak) i love ya One hit ng love mo naapektuhan ako (yeah) At ako ay strung out sa iyo, darling Hindi mo ba nakikita (gabi gabi) Bawat gabi at araw halos hindi na ako makapaghintay Para sa ibang lasa ng pulot Oh, hindi ako maaaring maging elusive sa iyo honey (gusto ko na) 'Pagka't ito'y sigurado

Late nights, playin' in the dark And wakin' up inside my arms Boy, you'll always be in my heart and (Be in my heart, oh, baby) I'm just speaking from experience Nothing can compare to your first true love So I hope this will remind you When it's for real, it's forever So don't forget about us When you want me You simply ask me to be there (uh huh) And you're the only one Who makes me come running 'Cause what you got Is far beyond compare, ooh And it's just like honey (yeah) When your love (when your love) comes over me (comes over me) Oh, baby, I've got a dependency Always strung out For another taste of your honey (ooh) It's like honey when it washes over me You know sugar never ever was so sweet And I'm dying for ya Crying for ya (crying) I adore ya One hit of your love affected me (yeah) And I'm strung out on you, darling Don't you see (every night) Every night and day I can hardly wait For another taste of honey Oh, I can't be elusive with you honey (I like that) 'Cause it's sure

[windynebula]

"Mihin sä hukkasit sen?" -> "Where did you lose it?"

"Ei oo todellista, hukkasitko sä sen oikeesti?" -> "Are you kidding me, did you lose it for real?"

Viiru caught something but he lost it.

[kestovitutus]

Tuntuu taas hei siltä, että koska en sitten avannut ranteita 10-vuotiaana, niin maailmankaikkeus kokee epäonnistuneensa tehtävässään ja nyt näppärästi kasaa vaan tätä paskaa kiihtyvällä tahdilla. Alkaa loppua hei keinot selvitä ja löytää voimavaroja. Emmää jaksa. -.-

[aleksiskivi]

oonko ainoa suomalainen jonka mielestä tumblrin muumi-renessanssi on kiva juttu? on hauskaa nähdä paljon uutta muumi-sisältöä ja muumimeemejä ei-suomalaisesta näkökulmasta, mutta tuntuu, että suomitumppu löytää aina taidokkaasti negatiivisimman perspektiivin. annetaan kaikkien fanittaa muumeja omalla tavallaan, it's what tove would want. (sori manifestosta, mutta sä tunnuit sille parhaalta vastaanottajalta kun usein kirjoitat tänne järkevästi monista aiheista)

höhöö kiitoksia luottamuksesta 🙈 mä oon kuullu tästä muumikritiikistä lähinnä kaikuja. mun näkökulmasta siinä liikkuu aika samat aiheet kuin ennen tätä uusinta buumia: ihmisiä ärsyttää se että muumeihin suhtaudutaan söpönä ja viattomana juttuna eikä alkuperäisteoksiin oo tutustuttu. tää on ihan ymmärrettävää mutta en viitti liittyä kuoroon koska en oo itekään lukenu kaikkia muumitarinoita, vain pienen osan. uskallan väittää että osa suomalaisista muumifaneista vaan toistelee papukaijamaisesti näitä väitteitä; fanituksen suhteen vois vähän löysentää sitä kansallisidentiteettisolmiota.

mulla on ehkä vähän eri lehmä eri ojassa koska oon seurannu vuosia ei-suomalaisia jotka postaa muumikamaa, siihen on tottunu. kroonisen juksu-yliannostuksen lisäksi siinä ei oo mitään erityisen ärsyttävää, shippaaminen on ylipäätään asia joka ei kiinnosta mua nykyään. suomitumblrin/netin muumimeemit on.......sillä tasolla kuin suomimeemit yleensäkin on, välillä tosi hauskoja ja välillä oon sillain “joo eiköhän näitä kaljaa11111 juttuja oo nähny nyt tarpeeks”, joten en voi kyllä millään mittapuulla väittää että suomalaiset muumifanit olis jotenkin....valaistuneempia tai ne tuottais parempaa kontenttia. me ollaan kaikki samassa veneessä, muumiveneessä!!!

ehkä sillain opettavaisena loppukaneettina voisin jakaa tämmösen: joskus vuosia sitten eksyin lukemaan yhden aritkkelin ruotsalaiselta muumifanilta. se oli hyvin kärkäs teksti jossa kirjoittaja haukkui pystyyn suomalaisten asennoitumisen muumeja kohtaan: suomalaiset on tylsämielisiä idiootteja jotka ei ymmärrä janssonin töiden todellista kulttuurillista arvoa, hamstraavat vain ylihintaisia mukeja ja katsovat sitä höttöhöttö-animea, eivät oo tutustuneet janssonin teoksiin alkukielellä ja missaavat siten kokonaan niiden sielun.

miltäs tämmönen kritiikki kuulostaa? tuleeko epäreilu olo?

[case-study-of-parenting]

Ei taas oo vittu todellista, että vauva on viime aikoina nukkunu max 45min päikkäreitä paitsi sillon ku 1) se on ollu isimiehen kaa tai 2) sillon ku voitais mennä vauvakerhoon! Se rupes nukkuun vähä vaille 12 ja aattelin, että jes kerranki keretään sinne kerhoon (klo13) ja kiva nähä joulutauon jälkeen ihmisiä. Laitoin itteni ja kaikki tavarat valmiiks, että lähetään sitte heti ku se herää. Mutta ei. Se nukkuu vieläki ja kello on 13:51.

[hanhan156]

Tuntematon risteily pt.7

Lukemattomien tuntien jälkeen sain tämän hävyttömän pitkän chapterin ulos. Sisältää jotain lievää miesromantiikkaa.

Genre: Seikkailu, huumori, draama ja jotain siltä väliltä.

Disclaimer: Kaikki kunnia hahmoista Väinö Linnalle, joka varmaan kääntyisi haudassaan, kun tietäisi mitä hänen hahmoillaan tehdään netissä nykyään. En saa tästä rahaa, enkä mitään muutakaan kuin hyvää mieltä toivottavasti muillekin kuin itselleni.

Hahmot/Paritukset: Kookoon miehiä. Jotain random romantiikkaa saattaa olla ilmassa eräiden välillä.

Varoitukset: Kiroilua, huonoa laulua, alkoholinkäyttöä ja pientä homoilua.

Juoni: Entisen konekiväärikomppaniaksikin kutsutun luokan porukka kootaan kasaan ja lähdetään nauttimaan pidennetystä viikonlopusta Tukholman risteilylle. Seitsemännessä osassa lauletaan, Koskela muistelee menneitä ja Kariluoto suostuu painostuksen edessä esiintymään.

Tuntematon risteily osa 7: My Koskela will go on

Vuosia kestäneen Cheek-fanituksen ansiosta Lammiolle niin tutuiksi tulleet soundit pärähtivät ilmoille huipputeknisten karaokelaitteiden kaiuttimista. Itse räppäri kuitenkin vapisi lavalla kuin haavan lehti. Hitto soikoon, olikohan tässä nyt oikeasti ollut mitään järkeä? Hän ei ollut julkisesti esiintynyt koskaan, joten todennäköisyyden sääntöjen mukaan esitys tulisi olemaan jonkin asteinen fiasko. Pojat varmastikin kettuilisivat hänelle jälkeen päin tästä vielä pitkään matkan jälkeenkin. Eturivissä virnuileva Rahikainen puhelin kourassaan ei ainakaan helpottanut esiintymisjännitystä yhtään sen enempää.

Lammio yritti epätoivoisesti tuijottaa ruudulla viliseviä tuttuja lyriikoita, mutta juuri nyt ne näyttivät epäselvältä puurolta. Ensimmäiset säkeet menivätkin häneltä täysin ohi. Karaoke-emäntä silmäili sivusta tilannetta ja oli valmiina tulossa avuksi paikkaamaan, jollei ramppikuumeesta kärsivä esiintyjä saisi suutaan pian avattua.

”Hemmetti, nyt pitää ryhdistäytyä, ihan vain senkin vuoksi, ettei tuo yksi limainen tuijottelija saisi liikaa hupia epäonnistumisestani”, Lammio psyykkasi itseään sisäisen puheen avulla. Hän vetikin syvään henkeä, sulki silmänsä ja toisteli mielessään kappaleen lyriikoita: Mun täytyy luottaa ja antaa vaan mennä.

Eturivissä mahdollisimman näkyvällä paikalla seisova Rahikainen nautti suunnattomasti katsellessaan Lammion ahdinkoa. Onneksi hän oli tajunnut taltioida tämän esityksen, sillä siitä voisi ilkeillä vielä pitkään. Tämä mietti nasevia lausahduksia, joilla kiusaisi Lammiotaan koko loppumatkan. Niitä voisivat olla esimerkiksi: ”Jäivätkös ne Kuovin sulosoinnut sinne laivan baariin?” tai ”Veikö kissa kielen, mutta ai niin, eihän Kuovilla edes ollut kieltä alun perinkään.” Letkautuksia tulisi illan aikana keksittyä varmasti lisääkin.

Hupi loppui kuitenkin lyhyeen, sillä aivan kuin taikaiskusta lavalla kököttävän Cheek-kopion hiljaiselo katkesi viimein kiivaan räpin alkaessa:

”Mun täytyy luottaa, että nää siivet kantaa Musiikki kuljettaa ku koko elämän sille antaa Rohkeus ei oo sitä ettei pelota Vaan et uskaltaa hyppää vaik ei tiedä selviikö elossa Menin äärirajoille että mun pä��ni hajoilee Tiedän et mun paikka maailmas on antaa ääni sanoille Annan niin kauan kun sillä on välii Kävi miten kävi voittajat ei pelkää hävii”

Rahikaisen suu loksahti auki. Tämä ei voinut olla todellista. Taisi olla aika myöntää, että vastoin alkuodotuksia hänen Henkkansa näyttikin hanskaavan tämän homman. Kaiken kukkuraksi tämä oli onnistunut kokoamaan itsensä totaalisesta jäätymisestä huolimatta. Se oli hatunnoston arvoinen suoritus myös muidenkin poikien mielestä, jotka seurasivat esitystä taka-alalla.

”Tää on kyl niin sukkelaa, et millassi kykyi täst meijän porukast oikke on löytyny täsä illan aikan”, Hietanen päivitteli pojille heidän katsellessaan ihmeissään bussikuskinsa esitystä. ”Koht varmaa tyylii joku Honkajokiki menee laulamaa jottai perkeleen death metallii, jos tämne meininki jatkuu viäl.” Turkulainen oli kieltämättä jopa hieman kateellinen muiden poikien taidoista.

Hermosauhuiltaan palaava Lehto oli kuullut jo kauas syvästi inhoamansa artistin kappaleen. Kuka ihme siellä oikein tuota hirveää mölinää hoilotti? Nähdessään reissun aikana liiankin tutuksi tulleen hahmon karaokekuppilan ovelta, hän kääntyi saman tien suosiolla takaisin ulos. Kuovin räppääminen oli viimeinen asia maan päällä, mitä hän nyt kaipaisi.

Lammio ei teknisesti ollut kovinkaan kaksinen laulaja, mutta sen mitä hän tekniikassa hävisi, hän otti takaisin olemalla sangen karismaattinen esiintyjä sekä sujuva räppääjä. Räppi-Henkka olikin saanut varsinkin nuoremman yleisön puolelleen. Monet tanssilavalla pomppivat lukiolaiset pähkäilivätkin salaa, mahtoiko komea riimittelijä olla sinkku.

”Vien tän äärirajoille, äärirajoille Vien tän äärirajoille, sua varten Vien tän äärirajoille, äärirajoille Vien tän äärirajoille, sua varten Vi-vi Vien tän äärirajoille, sua varten Vi-vi Vien tän äärirajoille, sua varten!”

Reilun kolme minuuttia kestäneen kappaleen tultua päätökseensä, yleisö repesi jälleen kerran raikuviin suosionosoituksiin. Hysteria ei kuitenkaan ollut aivan samankaltaista kuin hämmentävän Riitiksen&Lehtiksen kohdalla, mutta tupa oli selkeästi kuumana Henkan persoonallisen esityksen jäljiltä.

Lammion yrittäessä hiippailla pikkuhiljaa poispäin parrasvaloista, kaksi innokkaan näköistä lukiolaistyttöä olivat juuri lähestymässä häntä selkeästi jotain sanottavaa mielessään. Rahikainen oli kuitenkin ilmestynyt salamana tyttöjen ja esiintyjänsä väliin.

”Sori vuan tytöt, mut hää on miun poikaystävä. Myön pitteepi täst mennökin jo, heippa vaan”, Rahikainen täräytti pettyneen näköisille faneille ja Lammion kauhuksi otti tämän tiukkaan syleilyynsä, pussaten samalla poskelle aivan kuin Riitaoja oli aikaisemmin tehnyt Lehdolle. Lammio pääsi jollain keinolla kiemurtelemaan toisen miehen halauksesta kuitenkaan enää kykenemättä liikahtamaan pois tilanteesta. Tämä seisoikin suuttumuksestaan punaisena keskellä juottolaa nöyryytettynä.

”Siis mitä helvettiä tuo nyt oli olevinaan? Ja en todellakaan ole tuon pervon poikaystävä”, tämä yritti vielä pelastaa tilanteen kailottamalla kovaan ääneen, mutta tytöt olivat jo kadonneet. ”Nyt alkaa saatana soikoon mennä jo vähän liian pitkälle tämä ahdistelusi. Kyllä minä nyt olisin tyttöjen kanssa saanut jäädä hetkeksi rupattelemaan, ei se sinun päätöksesi tosiaankaan ole”, Lammio sihisi aivan Rahikaisen lipevien kasvojen edessä. Jos ei oltaisi oltu näinkin julkisessa tilassa, hän olisi takuuvarmasti sylkäissyt ahdistelijaansa päin.

”Se oli just sitä, milt näyttikin. Siuu on niin hauska kiusata”, Rahikainen vastasi kujeilevasti ja jatkoi juttuaan, ”ja sitä paitsi, saisit kiittää minnuu, meinaan et sie nuitten teinityttöjen hypetystä ois jaksanu pitkään kuunnell. Jottain nimmaria oisit kuitenkin joutunu kirjottelemmoon ja pusuttelemmoon niitten poskia huulet märkinä. En mie halluu, ett sie lähet joittenkin lukiolaisten matkoon, vaan halluun pittee siut ittelläni tän yön.”  

Lammio yritti tyrmistyneenä ottaa selkoa äskeisistä sanoista. Siis mitä tämä tuolla ”pitämisellä itsellään tänä yönä” tarkoitti? Rahikainen kuitenkin selkeytti kysymystä tuota pikaa kuiskaamalla liioitellun dramaattisesti:

”Ihan vuan kosk sie oot niin jumalaisen seksikäs ukko, enkä halluu päästää siusta irti kirveelläkään.”

Noiden käsittämättömien sanojen myötä Lammio tunsi, kuinka koko hänen kehonsa alkoi vaihtaa väriä ja jalat alkoivat täristä ärsyttävästi. Oliko hän nyt kuullut oikein? Oliko Rahikainen äsken tosissaan sanonut häntä ”jumalaisen seksikkääksi ukoksi” vai oliko hän jo muka niin humalassa, ettei erottanut kunnolla puhettakaan?

Tämä alkoi olla jo aivan liian paksua. Oli kuumottavaa ajatella, että edessä seisovalla herralla vaikutti olevan jokin etukäteen mietitty suunnitelma heidän yhteistä yötään ajatellen. Pitäisiköhän suosiolla lähteä ovet paukkuen hyttiin murjottamaan loppuyöksi ennen kuin mitään kamaluuksia tapahtuisi? Tämä matka alkoi muuttaa muotoaan kovin kiusalliseen suuntaan ja se sai Lammion olon epämukavaksi.

”Elä näytä tuommooselta, mennöön takas poikien työ. Miehän sanoin vaan sen, mikä miun mielestä on totta”, Rahikainen heitti loppukommenttina ja otti ihailunsa kohteen käsivarresta kiinni raahaten tämän takaisin heidän pöytäänsä.

Koskela oli harvinaisen tasokkaita esityksiä seuratessaan jo hetken aprikoinut, pitäisikö uskaltautua mennä vihdoin paistattelemaan parrasvaloihin. Itsepähän oli Kariluodollekin aikaisemmin todennut, että suorituspaineita kapakan tasoon nähden tuskin olisi. Useammat juodut oluet sekä shotit olivat puuduttaneet keskushermostoa jo sen verran, että esiintyminen yleisön edessä ei tuntunut enää niin karmivalta ajatukselta. Hetken epäröityään tämä päätti viimein käydä vaivihkaa tiputtamassa kappaletoiveensa.

Hauhian ja Asumaniemen hoilatessa taustalla Robinin kappaletta ”Puuttuva palanen”, Koskela hiippaili takaisin paikoilleen. Tarkkasilmäinen Kariluoto oli valpastunut huomattuaan, että ystävänsä oli käynyt laittamassa viimein laulutoiveensa.

”Noniin, kuullaanhan sitä vihdoin sinunkin lauluasi täällä. Loistavaa, en tosiaan malta odottaa.”

Koskela hivuttautui aivan Kariluodon viereen ja supisi tämän korvaan:

”Jos minäkin nyt uskallan mennä, niin tämä tarkoittaa, että sinunkin vuorosi tulee tänä iltana. Jopa Lammiokin kävi lavalla ja hyvinhän se sujui alkujähmeyden jälkeen.” Kaiken järjen mukaan Kariluodon oli pakko osata laulaa, siitä ei voinut olla epäilystäkään. Miestä vaivaava itsekritiikki oli vain saatava ensin taka-alalle. Koskela paloikin halusta kuulla vieruskaverinsa piilevät kyvyt ja koitti lievästi painostaen saada tätä suostumaan pyyntöönsä.

Nuorempi mies epäröi vieläkin. Mukavasta nousuhumalasta huolimatta huonot lapsuuden kokemukset puskivat pintaan. Koskelan läpitunkevaa katsetta oli kyllä kieltämättä vaikea vastustaa. Tummine silmineen tämä muistutti erehdyttävästi kerjäävää koiraa.

”Mitä minä saan, jos menen?” Kariluoto alkoi tekemään kiusoittelevaa kauppaa omasta laulamisestaan.

”Se jääköön nähtäväksi, onhan tässä vielä yötä jäljellä”, Koskela vastasi salamyhkäisesti.

Kommentin sisältö oli melko mystinen, mutta Kariluodon oli pakko myöntää, että hän oli kovin kiinnostunut ottamaan selvää ystävänsä ajatuksen juoksusta. Haaste olisi siis otettava vastaan, sillä hän ei missään nimessä kestäisi katsella loppuillan tuota varsin suloista anelevaa koiranpentuilmettä.

”No ehkä ihan vain sinun mieliksesi menen, ei tässä varmaan enää muukaan auta”, nuorempi mies naurahti vaivaantuneena ja aloitteli uutta viinilasillistaan. Jos kyse olisi ollut kenestä tahansa muusta, Kariluoto olisi varmasti kieltäytynyt.

”Hieno juttu. Se on nyt sitten sinetöity. Eipä me vielä tiedetä, millainen supertähti sinusta vielä kehkeytyykään”, Koskela virnuili harvinaisen leveästi. Samalla Kariluodon selkää pitkin menivät kylmät väreet aivan kuin joku olisi juuri avannut ikkunan.

Laulujonoa oli kertynyt melkein 45 minuuttia, mutta pitkän odottelun jälkeen omaan vuoroonsa kuulutettiin ”Koskela Suomesta”. Muiden ihmetellessä nimimerkkiä, Hietanen hymisi itsekseen heidän sisäpiirijutulleen.

Nimen alkuperä juontuu erääseen lauantai-iltaan, jota he olivat yhdessä viettäneet Koskelan kotipitäjän paikallisessa. Kyllästyttyään baarissa notkumiseen olivat miehet menneet roskaruuan himoissaan hakemaan yöpalaa Pentinkulman ainoasta kebab-ravintolasta. Yllätykseksi sisällä heitä vastassa oli joukkio ulkopaikkakuntalaisen moottoripyöräkerhon jäseniä. Jostain syystä nämä ottivat turkua puhuvan miehen ja tämän ystävän silmätikuikseen.

”Keitä te oikein luulette olevanne? Jotain homoja varmaan, onhan Turku tunnetustikin Suomen suurin persereikä”, kaapin kokoinen mies murjaisi ystäviensä hekotellessa railakkaasti taustalla.

Ivailun kohteita ei pikkumainen kommentti jaksanut masentaa, vaan hassuttelevalla tuulella oleva Hietanen heitti löylyä takaisin:

”Mua vois oikeestaas kutsuu turkulaiseks ahvenaks ja tää täsä viäres on mun poikaystävä. Sää taidas ol vähä kade, kun tää on niin pirun komias, vai mitä?” Hietanen nikkasi silmää ja käänsi jengiläisen veistä haavassa vielä hieromalla romanttisesti vieruskaverinsa reittä. Ele sai pinkkiä possua muistuttavan homofobisen miehen odotetusti raivon partaalle. Juuri kun tämä oli avaamassa suutaan sanoakseen jotain takaisin, oli Koskela tokaissut tuijottaen miestä humalan lasittamilla silmillään:

”Koskela Suomesta. Niin kova jätkä, että syö rautaa ja paskantaa kettinkiä. Hauska tavata vaan, tässä kullan kanssa haluttaisiin tietää sinunkin nimesi, niin olet tervetullut meidän pelehtimisiin koska vaan.”

Näiden sanojen myötä moottoripyörämies oli menettänyt lopullisesti malttinsa käyden melkein päälle, mutta onneksi he olivat ounastelleet tilanteen eskaloitumisen ja lähtivät juoksemaan niin nopeasti kuin kintuistaan pääsivät. Possua muistuttava ukko oli yrittänyt huudella uhkauksiaan vielä ravintolan ovelta, mutta he olivat ennättäneet onneksi supervauhtia kauas pakoon. Sinä iltana jäivätkin kaksi rullakebabia turkkilaisen pienyrittäjän harmiksi lunastamatta.

Hyvän matkan päässä he molemmat olivat viimein pysähtyneet ja samalla vielä huohottaen räjähtäneet nauruun.

”Sää ole kyl välil niin mystinen miäs, et ei ol todellist. Syö rautaa ja paskantaa kettinkiä…voi helvet, mist sää senki keksisi? Ja mist lähtien me ollaan pelehditty yhdes?”

”Itsepähän kutsuit minua poikaystäväksesi”, vanhempi mies virnuili takaisin ilkikurisesti. Yleensä niin korrektin ja vaisun miehen suusta pääsi aika ajoin yllättäviä asioita.

Onneksi kuitenkaan laivan kapakassa ei sillä hetkellä ollut moottoripyöräkerholaisia, joten Koskela sai esiintyä ilman konflikteja. Tämä oli valinnut laulukseen sota-ajan satiirin Eldankajärven jään. Ei hän mikään sotahullu ollut, mutta isäukolla oli usein tapana kuunnella kyseistä kappaletta pienissä konjakeissa melankoliapäissään ja jostain syystä laulu oli tullut spontaanisti tänä iltana mieleen hänen selatessaan listaa. Mieluiten hän olisi valinnut jonkin Black Sabbathin tai Iron Maidenin kappaleen, mutta epävarman englantinsa kanssa hän oli pelännyt, että esitys olisi muistuttanut liikaa kapteeni Kaarnan kuulutusta.

”On täällä tallattu, maata vallattu On täällä kuokittu, täitä noukittu On sota tuimaa, ei Juno päätä huimaa Pum, pum, pum, patteri paukkuu Ja korohorot haukkuu juu"

Laulajana Koskela ei ehkä ollut kaikkien aikojen taitavin tai mieleenpainuvin, mutta häntä oli silti miellyttävä kuunnella ja katsella etenkin Kariluodon mielestä, joka ei saanutkaan millään käännettyä lumoutunutta katsettaan pois ystävänsä esityksestä. Maaseudun miehessä oli jotain varsin kiehtovan korutonta estetiikkaa, joka tuntui kiiltokuvamaisiin ihmisiin ja elämään turtuneesta Kariluodosta varsin eksoottiselta.

Oudon kipristelevä tunne vatsanpohjassa oli vaivannut häntä koko illan. Ensin tämä oli ajatellut syöneensä jotain huonoa, mutta tunne tuntui vahvistuvan erityisesti Koskelan ollessa läsnä, joten pelkästä ruuansulatusvaivasta tuskin oli kyse. Et kai suinkaan olisi ihastumassa, jokin alitajunnan ääni kuiskutteli epämukavasti hänen pääkoppansa syövereissä. Kariluoto pudisteli päätään. Rationaalisena ihmisenä ajatus tuntui täysin tuulesta temmatulta. Ei kai varattu mies sentään pitkäaikaiseen ystäväänsä voinut yhtäkkiä laivamatkalla noin vain ihastua? Hän päätteli oudon romanttisuuden johtuvan todennäköisimmin humalasta ja yritti epätoivoisesti hillitä höperöä tunteiluaan.

Lyhyen ja melko askeettisen esityksensä jälkeen Koskela kuunteli kohteliaasti eläkeläisten ja ystäviensä suosionosoitukset, muttei palannutkaan suoraan takaisin pöytään. Tämä lähti sen sijaan talsimaan lievästi huojuen kohti ulko-ovea. Kuumassa ja tunkkaisessa kapakassa oli vietetty jo tarpeeksi aikaa, joten mies kaipasi kipeästi raikasta ulkoilmaa selvittääkseen päätään.

”Mihi sää oikke luules ny meneväs? Mää oisin voinu tost hyväst tarjot sul vaik drinki”, Hietanen huhuili ystävänsä perään.

”Jerusalemiin”, Koskela huudahti takaisin olkansa yli.

Hietanen kohautti olkapäitään hämmästyneenä muiden poikien katsoessa häntä kysyvästi. Ei tuosta nyt ottanut selvää, mutta jotain outoa oli selkeästi tekeillä.

Koskela hoippui ulkokannelle huomaten ilokseen, että saisi olla rauhassa muun risteilyväen kaikottua sisätilojen suojiin. Viileä tuulahdus tuntui varsin virkistävältä verrattuna tunkkaiseen kokolattiamatoilla höystettyyn sisäilmaan. Ajantaju oli kokonaan kadonnut karaoken viemänä. Mitäköhän kellokin jo oli?  

Mies katseli miettiväisenä kaiteen yli mustana liplattelevaa Itämerta. Kaarna oli ollut kuulutuksessaan oikeassa: meri oli harvinaisen tyyni, eikä tuulta ollut nimeksikään. Ulkona oli kuitenkin julmetun kylmä, mutta alkoholi lämmitti sisuskaluja mukavasti, joten ulkotakin unohtuminen hyttiin ei juuri sillä hetkellä hetkauttanut.

Siinä rauhallista merenkäyntiä katsellessaan jostain aivokuoren syvimmistä perukoista Koskelalle tupsahti mieleen Titanic, jonka oli pikkupoikana katsonut veljiensä kanssa särisevältä VHS-kasetilta. Veljet olivat nauraneet katketakseen imelälle rakkaustarinalle ja laivan jäävuoreen osumiselle, mutta herkkää Vilhoa olivat traaginen rakkaustarina ja matkustajien kohtalo järkyttäneet syvästi. Heidän perheessään tunteista ei ollut yleensä tapana puhua, joten hän oli käsitellyt ahdistustaan korkeintaan tärisemällä yksin useampia öitä sängyssään. Laivalle meno oli tuntunut pitkään jokseenkin epämukavalta, mutta onneksi tunne oli saatu vihdoin kuriin iän myötä.

Ajatukset rönsyilivät siinä humalan tilassa ja lapsuuden traumoistaan hän päätyi pähkäilemään kuuluisan elokuvan näyttelijöitä. Mikä se silloin lähes vielä teini-ikäinen pojankloppi olikaan? Eikös se ollut joku Leonardo da Vinci tai vastaava… häntä olivat kaikki heidän luokkansa tytöt silloin aikoinaan rakastaneet. Entäs hänen vastanäyttelijänsä sitten? Ja kuka olikaan se laulaja, joka niin kauniisti lauloi sitä 90-luvun lopulla aivan liikaa radiossa soinutta balladia, jolle hän oli salaa itkenyt muiden poikien näkemättä? Koskela alkoi tapailla huulillaan haparoivalla englannillaan kuuluisan rakkauslaulun sanoja:

”Every night in my dreams I see you I feel you..."

Samalla päähän pälkähti loistoidea: hän rekonstruoisi elokuvan ikonisen kohtauksen, jossa Kate Winsletin esittämä Rose kapuaa romanttisesti laivan kaiteelle. Tajuamatta sen enempää tilanteen vaarallisuutta, hän nousi varovasti alimmalle kaiteelle ja kuvitteli, kuinka hänen elämänsä rakkaus kannattelisi häntä takaapäin meren aaltojen kuohuessa romanttisesti. Siihen saakka hän ei tosin ollut päässyt, kuka tämä elämän rakkaus voisi olla.

”Near, far, wherever you areeeee”

Fiilistely loppui kuitenkin harmiksi varsin lyhyeen, sillä intiimin kaidekohtauksen katkaisi yllättäen takaa kuuluva aggressiivinen huuto:

”MITÄ HELVETTII SÄÄ KOSKELA LUULES OIKKE TEKEVÄS??!!”

Vain sadasosasekunneissa vahvat käsivarret tarttuivat teatraalisesti lanteista vetäen Rosen imitoijan alas kaiteelta jääkylmälle alumiinilattialle polvilleen.

”Voi helveti kuustoist, sää olisi voinu pudot tost kaiteelt ton saatanan Jordaniaan. Tajuak sää kui vaarallist toi oli tääl yksin hoiperrel? Olisis kysyny jonku edes mukkaha, mut herra on ny niin ylppiä, et ei voinu sanno kenellekkä mittä. Olik tää ny se sun Jerusalemis?” Hietanen huohotti ääni väristen heidän ollessaan kontallaan vierekkäin.

”Kaikki oli ihan hallinnassa. Alkoi laivan tunkkaisuus kyllästyttää, niin tulin tänne virkistymään ja tuli sattumoisin vanhoja muistoja mieleen.” Ei Koskela oikein itsekään ollut tajunnut, mitä äsken oli tapahtunut.

”Ny puhus paskaa, se ei ihan näyttäny silt. Mää en tosiaan haluu noukkii sua tualt Itämerest tänä yän. Tul ny luajan tähden takas meijän kans. Kui paljo sää ole oikke jo juanu?”

Koskela hieraisi leukaansa mietteliäänä.

”En vielä kai tarpeeksi.” Koskelan mielestä Hietanen oli tehnyt tilanteesta turhan dramaattisen ja eihän tässä ollut mitään sen pahempaa sattunut loppujen lopuksi. Hän ei kuitenkaan halunnut suututtaa ystäväänsä enempää, joten ehkä olisi paras vain totella mukisematta.

Ilta alkoi salakavalasti kääntyä yöksi ja karaokekuppilan väki kaikota omille teilleen. Myös osa konekiväärikomppaniasta oli painunut jo suosiolla nukkumaan, sillä aamulla olisi aikainen herätys laivan saapuessa Tukholmaan. Myöskään kaikkia ei kiinnostanut olla karmeassa krapulassa, kun taas toiset olivat päättäneet ottaa ilon irti tästä yöstä. Ensimmäisenä nukkumaan oli mennyt Mäkilä, joka oli ollut illanvietossa niin hiljainen, että pojat hädin tuskin olivat muistaneet hänen olemassaoloaan. Sentään tämä oli ilmoittanut lähtevänsä, eikä vain kadonnut mystisesti sanomatta mitään. Hietanen oli matkan aikana alkanut pitää tosissaan joukkionsa hiljaisimmasta jäsenestä ja olikin pettynyt tämän lähtiessä.

”Kauhia harmi, et sää menes jo ny nukkumaha, mut kyl mää ymmärrän. Ei toisten ryyppämist jaks selvinpäin paljo kattel. Sää ole kyl Mäkilä oikkest ainoo järkevä täsä porukas, onneks sää tuli tän meijän kans. Toivottavast sul senttä oli hauskaa kaikest hualimat ja hyvää yät!” Tämä halasi vielä kankeaa miestä ennen kuin päästi raukan omille teilleen.

Mäkilän jälkeen porukkaa oli alkanut tipahdella. Vanhalalla ja Honkajoella oli ollut selkeästi mielessään jotain tärkeää puuhaa ja Lahtinen oli kaikonnut Määttänsä kanssa nauttimaan yön riennoista, eli todennäköisesti pauhaamaan Marxiaan sille ainoalle, joka ainakin esitti jaksavansa kuunnella. Rokka ja Susi olivat myös painuneet petiin. Lopulta jäljellä olivatkin enää Koskela (joka oli vannonut käsi sydämellä Hietaselle olevansa loppuyön nätisti Titanic-episodinsa jälkeen), Kariluoto, Lammio, Rahikainen, Hietanen, Lehto sekä tämän kainalossa nuokkuva Riitaoja. Kello alkoi lähestyä uhkaavasti jo kahta.

”Kohta laitetaan karaoke pakettiin, joten jos joku vielä haluaa laulamaan, niin viimeistä vuoroa viedään”, karaoke-emäntä kuulutteli mikrofoniin. Koskela havahtui yllättäen transsistaan ja tönäisi Kariluotoa kyynärpäällään kylkeen.

”Muistatko mitä sovittiin aikaisemmin? Nyt on tilaisuutesi. Ei täällä edes ole paljon porukkaa jäljellä ja sekin vähä alkaa olemaan niin hyvässä tuiskeessa, että tuskin edes muistavat mitään sinun olemassaolostasikaan myöhemmin.” Muutkin pojista komppasivat Koskelaa. Vielä voisi mielellään kuunnella Kariluodon laulun ja päättää sitten, mitä puuhattaisiin. Heillä ei ollut mikään kiire nukkumaan, lukuun ottamatta ehkä Riitaojaa ja Lehtoa. Painostuksen kohde huokaisi liioitellun kuuluvasti ja kirjoitti nopeasti jotain lapulle, vieden sen samalla äkkiä karaoke-emännälle ennen kuin mieli muuttuisi. Enää ei voisi perääntyä.

Siitä alkoi Kariluodon elämän yksi pisimpiä odotuksia. Olotila oli kuin hammaslääkärin odotushuoneessa, jossa joutui spekuloimaan kauhulla kohtaloaan saamatta aikaa pysäytettyä. Ainoa ero oli, että tällä kertaa hän joutuisi nolaamaan itsensä julkisesti, eikä voisi vain liueta paikalta mahdollisimman nopeasti rauhoittumaan itsekseen. Hän ei tässä jännityksen tilassa pystynyt keskittymään muihin laulajiin ja ohi menikin muun muassa kahden keski-ikäisen naisen varsin taiteellinen tulkinta Jenni Vartiaisen ”Nettiin”-kappaleesta. Hermostutti niin järjettömän paljon, että olisi tehnyt mieli oksentaa. Hän olisi toivonut voivansa lukittautua vessaan lauluvuoronsa ajaksi, mutta takuuvarmasti heidän pieneksi kutistunut porukkansa pitäisi huolen Koskela etunenässään, että hän ei pääsisi niin vain jänistämään. Kariluoto koitti epätoivoisesti lohdutella itseään: jos jopa Lehto oli suostunut olemaan Ken ja Lammio räppäämään, kyllä hänkin varmasti tästä selviäisi. Koskelakin oli laulanut rennosti. Mitä tässä oikeastaan oli edes pelättävää? Hän sulki silmänsä ja yritti hengitellä rauhallisesti, mutta tapansa mukaan mieleen pulpahtelivat kaikki mahdolliset kauhuskenaariot.

”Älä nyt turhaan hermoile taas, ei täällä ketään ole tuomaroimassa”, Lammio yritti lohdutella samalla muidenkin ladellessa rohkaisuiksi tarkoitettuja latteuksiaan.

Kaikesta huolimatta kello kävi ja piinaava odotus tuli vihdoin päätökseensä. Se olisi menoa nyt.

”Kello alkaa olla sen verran, että lopetellaan pikkuhiljaa tältä illalta. Kiitos kaikille, on ollut sangen upea ilta ja olemme kuulleet hienoja tulkintoja. Päästetään vielä lopuksi lauteille illan viimeinen esiintyjämme. J.K., ole hyvä!”

Kariluoto tunsi liimautuneensa penkkiinsä ja kestikin muutamia sekunteja, ennen kuin hän puoliksi toisien pakottamana sai hilattua itsensä ylös. Nyt koittaisi hänen tulikokeensa, joka ratkaisisi, pääsisikö hän lapsuuden traumoistaan yli vai vajoaisiko maan alle ja unohtaisi kaiken musiikin harrastamisen kokonaan. Hän vilkaisi olkansa yli hermostuneena vielä viimeisen kerran poikia ja näki, kuinka Hietanen ja Rahikainen näyttivät peukkua virnuillen. Helppohan heidän oli ilveillä, kun eivät itse olleet edes käyneet laulamassa.

Vihdoin ja viimein hän seisoi keskellä lavaa parrasvaloissa, humalassa, puristaen kädet hikisinä mikrofoniaan. Hän kiitteli luojaansa, ettei kukaan ollut ainakaan eturivissä kuvaamassa, kuten Lammiolle oli käynyt.

Ilmoille kajahti Stairway To Heaven:in intro, joka tuntui tässä hetkessä vielä normaaliakin pidemmältä. Kariluoto sulki silmänsä, sillä hän ei halunnut katsoa ketään yleisössä. Ajatuskin katsekontaktista jonkun kanssa hermostutti vain lisää. Hän oli oudon tunteellisella päällä ja mietti intron kitarasointuja kuunnellessaan, oliko valinnut nyt turhan pitkän ja melankolisen kappaleen hauskan illan päätteeksi. Eipä sitä enää voinut vaihtaakaan, joten nyt pitäisi keskittyä vain saamaan tämä kunnialla läpi. Voisi olla liian noloa juosta tässä vaiheessa häntä koipien välissä pois.

Alkusointujen hiipuessa vihdoin ja viimein, hän nosti vapisevin käsin mikrofonin ja alkoi laulaa ulkomuistista Led Zeppelinin maailmankuuluja lyriikoita:

“There's a lady who's sure All that glitters is gold And she's buying a stairway to heaven

When she gets there she knows If the stores are all closed With a word she can get what she came for

Oh oh oh oh and she's buying a stairway to heaven”

Sillä samaisella hetkellä kun hän oli avannut suunsa, baariin oli laskeutunut harras tunnelma. Kukaan ei hiiskahtanutkaan, sillä uskomattoman taitava laulaja oli saanut yleisön lumoukseensa. Koskela myhäili tyytyväisenä pimeydessä. Hän oli aavistanut oikein: Kariluoto oli selkeästi omassa elementissään. Tämä oli vaatinut vain pienen alkupainostuksen.

Katsellessaan ystäväänsä, joka oli rohkaistunut laulamaan, Koskelan valtasi jokin mystinen lämmin tunne ja hänen silmäkulmansa kostuivat lievästi. Tämä oli loistava lopetus heidän baari-illalleen. Vieressä Hietanen nyyhkytti humalaisessa tunnekuohussaan ja Koskelan olikin pakko asettaa kätensä tämän harteille lohdutukseksi. Lammio ja Rahikainen seisoivat hipihiljaa toisissaan kiinni, Lammion yrittäessä pitää tunteitaan sisällään. Rahikainenkaan ei poikkeuksellisesti keksinyt mitään vitsailtavaa, sillä tunnelma oli kuin kirkossa ja jokin laimea letkautus tähän tilanteeseen olisi kuulostanut kovin epäsopivalta.

Alkujännityksen jälkeen Kariluoto oli kadottanut itsensä laulun syövereihin ja tunne oli jokseenkin hykerryttävä. Tämä hetki oli tässä ja nyt ja koska hän ei katsonut yleisöä, oli helppo antaa musiikin vain viedä tajuamatta edes tilannetta. Hän kävi kyseenomaisella hetkellä läpi epämääräisen voimakkaita tuntemuksia, sillä tämä kappale oli hänelle varsin tärkeä. Siksi se kai oli tullut mieleen ensimmäisenä, kun oli pitänyt hätäisesti raapustaa jotain toivelapulle. Päässä vilisivät ajatukset Sirkasta, hänen viimeaikaisesta työuupumuksestaan, tästä matkasta ja heidän konekiväärikomppaniastaan. Kuitenkin erityisesti eräs henkilö piirtyi hänen mieleensä vahvasti ylitse muiden: Koskela. Nyt hän vasta tajusi, kuinka paljon oli ikävöinyt tätä vuosien aikana ja oli niin äärimmäisen kiitollinen, että tämä oli pyytänyt hänet matkalle mukaan. Salaa hän omistikin laulunsa yleisössä seisovalle rakkaalle ystävälleen.

“If there's a bustle in your hedgerow Don't be alarmed now It's just a spring clean for the May queen Yes, there are two paths you can go by But in the long run There's still time to change the road you're on And it makes me wonder”

Pitkä ja progressiivinen kappale jatkui ja jatkui, mutta kaikki janosivat vain kuulla lisää. Hetki sitten melkein nukahtanut Riitaoja oli pelästyttänyt Lehdon ja alkanut itkeä omaan tyyliinsä hyvin vuolaasti. Lehdon oli ollut pakko hakea vessasta kasa nenäliinoja, sillä kyyneleet ja räkä näyttivät valuvan ehtymättömästi.

”Lehto…m-m-mie rakastan sinnuu niin paljon”, tämä töksäytti täysin puskista samalla nyyhkyttäen.

Nyt alettiin jo mennä sellaiselle alueelle, joka oli Lehdolle täysin vierasta. Toki kilometrien päähän oli selvää, että näiden miesten välillä oli jotakin tekeillä, mutta nyt kun se näin konkreettisesti tuotiin ilmoille, Lehto ei osannutkaan sanoa tai tehdä mitään. Heillä oli jo monia vuosia ollut säätöä, ja sängyssä oli toki tehty muutakin kuin nukuttu päiväunia, mutta mitään sen virallisempaa ei oltu sovittu. Lehto ei todellakaan tiennyt, miten tällaisessa tilanteessa pitäisi oikeaoppisesti toimia. Perkeleen Kariluoto, joka niin ylitsevuotavan tunteellisesti lauloi. Hän ei kyennyt muuhun kuin ottamaan Riitaojansa kömpelöön halaukseen ja kuiskutteli tärisevällä äänellä tämän korvaan:

”Ei mitään hätää, mennään kohta nukkumaan. Ei mitään hätää…” Tästä pitäisi puhua sitten selvinpäin kahden kesken vielä myöhemmin sopivammalla hetkellä.

“And if you listen very hard The tune will come to you at last When all are one and one is all To be a rock and not to roll

And she's buying the stairway to heaven”

Venytellessään viimeisiä lyriikoita Kariluoto uskalsi vihdoin ja viimein avata silmänsä ja häntä kohtasi kovin liikuttava näky. Hietanen ja Rahikainen seisoivat sytkärit kädessä pöydällä toisiaan kaulaillen. Oli ihme, ettei heitä oltu vielä häädetty pois. Lammio seisoi vakavan näköisenä kädet puuskassa Koskelan kanssa ja hekin näyttivät epätyypillisen tunteikkailta. Muutkin kuuntelijat istuivat hiiren hiljaa omilla paikoillaan. Laivalle tyypillisestä kännisekoilusta ei ollut merkkiäkään. Ehkä hän ei sittenkään ollut aivan epäonnistunut.

Kappaleen vihdoin loputtua Kariluoto kumarsi syvään ja kuunteli raikuvat aplodit nolostuneena. Samassa hän huomasi, että jalkojen eteen lensi jokin vaatekappale.

”HYVÄ KARTSA, SÄ OLET JUMALA!!” Hietanen ja Rahikainen huusivat kilpaa pöydällä ja ilmeisesti äskettäin lavalle ilmestynyt hikinen paita kuului jälkimmäiselle, sillä tämä keikisteli jo yläosattomissa. Onneksi he voisivat seuraavaksi häipyä täältä vähin äänin.

Koskela otti laulajansa heti syleilyynsä tämän saavuttua. Kariluoto oli saanut aikaiseksi sellaisen ilmapiirin, että yleensä niin etäinen mieskin oli lämmennyt. Se tuntui varsin imartelevalta.

”Kiitos, olit loistava. Olin aivan varma, että sinä onnistuisit”, tämä mumisi nuoremman miehen korvaan ääni lievästi itkuisena. Jos Kariluoto äsken jo vapisi, tämän myötä häntä alkoi jo pyörryttää. Ei hän osannut vastata mitään järkevää takaisin, sillä valtava adrenaliiniryöppy oli ottanut haltuunsa. Tämä hetki oli varsin täydellinen, sillä hän oli onnistunut hiljentämään itsekritiikkinsä ja olemaan edes vain pienen hetken pää pilvissä. Ainoa asia, joka nyt askarrutti, oli se, että olisi enää kolme päivää jäljellä Koskelan kanssa. Niistä hän halusi ottaa kaiken irti.

[paskanmarja]

Tääl sataa lunta ei oo vittu todellista mä varmaan oon yhä unessa paras mennä takas nukkumaan.

[aikaansaamaton]

ei tä oo todellista enää

minä: nyt on viimeinen päivä tehdä noi ja noi tehtävät, ryhdytäänpäs hommiin

keho: eipäs hoppuilla lapsi :)

minä: ??

keho: kuukautiset confirmed

minä: miksi??

keho: nauti päänsärystäsi ja kivuistasi, joita sinulla yleensä ei ole. et myöskään kykene keskittymään tänään mihinkään. hyvää päivänjatkoa :)

minä: ;_;

[sarahustla]

Puhelin, lompakko, avaimet

Intro

Mun elämässä on neljä asiaa, joita en halua kadottaa: avaimet, lompakko, puhelin ja passi. Samat neljä asiaa, joita en halua myöskään unohtaa ottaa mukaan, kun lähden kotoa, koska sekä niiden katoaminen että niiden unohtaminen merkitsee vähintäänkin ajan ja rahan tuhlaamista sekä potentiaalisia ongelmia. Mahdollisista ongelmista huolimatta en ole koskaan ollut mitenkään erityisen varovainen tavaroiden suhteen. Päinvastoin. Oon ollut aina luottavainen siihen, että kaikki kyllä järjestyy ja tavarat löytää kotiin, vaikka sitten pienen mutkan kautta.

Mutkia onkin sitten ollut muutama. Oon jättänyt mun avaimet, puhelimen tai lompakon lähes jokaiseen liikkuvaan kulkuneuvoon, jolla oon ikinä matkustanut ja käynyt nöyrästi hakemassa ne seuraavalla viikolla postista tai varikoilta. Oon myös väliaikaisesti uudelleen sijottanut mun lompakon eri yliopistoille, kavereille ja bussiin. Vuosia sitten New Yorkissa jätin mun lompakon Time Squaren Starbucksiin ja puoli vuotta sitten Tangerissa puhelimen taksin takapenkille, mutta molemmat löytyi parin tunnin päästä ystävällisten kansalaisten hellästä huomasta.

Tavaroita milloin mistäkin kerätessä oon toisinaan leikitellyt ajatuksella siitä, mitä tekisin, jos nyt ihan oikeasti en enää löytäiskään lompakkoani tai puhelintani sieltä, minne oon ne jättänyt. Kun kevään alussa mun kaverin laukku varastettiin huomasin, että tästä ajatusleikistä oli todellista hyötyä. Noin kahdessa aamuyön tunnissa saatiin tehtyä kaikki oleellinen tilien sulkemisesta, rikosilmoitukseen sekä eri tahojen informoinnista aina passitta matkustaminen selvittämiseen. Tuona iltana huomasin, että tavaroiden lopullisesta katoamisesta kyllä selviää. Asioiden järjestelyt vaatii vaan vähän energiaa ja puhelimen, jolla voi soittaa ja mennä nettiin.

Laukkukeissi oli ensimmäinen kerta, kun olin osallisena hoitamassa varkauden jälkipyykkiä. Viimeiseksi se ei kuitenkaan jäänyt, sillä ei ehtinyt kulua aikaakaan, kun hävitin mun lompakon, kun olin käymässä Madridissa. Ensimmäistä kertaa omalla kohdallani tajusin välittömästi, että nyt mun lompakon sisältö on oikeasti kadonnut eikä sitä enää palauteta muutamalla puhelinsoitolla. Pölyn laskeuduttua, parin kuukauden päästä lompakon katoamisesta, katosi sitten puhelin ensin laukusta ja sitten verkosta jättäen jälkeensä vain tyhjää paikantavan Find my iPhonen.

Kun tavarat katoaa

Osa I: Rahat

Totuuden nimissä lompakon hävittäminen oli kohtalaisen antiklimaattinen kokemus. Madridissa poliisilaitoksen aulassa mietin vielä, että tällaisen kokemuksen jälkeen on pakko yksinkertaistaa elämää ja hyväksyä, ettei kaikkea pysty enää tekemään, kuten ennen. Väärässä olin. Todellisuudessa nimittäin mikään ei muuttunut, sillä nykyaikana lähes kaikki on tuplana. Mun lompakon mukana katosi luottokortti, mutta Electronin olin jättänyt sattumalta hostellin lokeroon. Viikossa pankki lähetti jo uuden luottokortin Suomeen, jonka jälkeen pystyin käyttämään Apple paylla etänä. Opiskelijakorteista katosi se suomalainen, josta on olemassa sähköinen versio. Salikortin menetys antoi vain salaa toivotun tekosyyn lähteä biitsille Coren sijaan. Käteistä meni vähän, mutta sitä varten sitä lainaa nostetaan.

Ainoa todellinen menetys oli ajokortti, jota olin ajamisen lisäksi käyttänyt halpana henkilökorttina. Koska mun tämän hetkinen kolmesta eri osoitteesta koostuva asumisjärjestely oli liikaa maistraatin järjestelmälle, uuden kortin tilaaminen ei onnistunut ennen Suomeen paluuta. Mulla ei onneksi ole tarvetta ajaa autolla, mutta jos olisi, katoamisesta tekisi ikävän se, etten ole koskaan elämäni aikana ottanut kopiota mun ajokortista, jonka voisin liittää poliisiraporttiin. Passin kopioita löytyy kyllä eri osoitteista ja pilvipalveluista noin tusinan verran, mutta ajokortista ei ainoatakaan, koska kukaan ei ollut koskaan ehdottanut kopioimaan sitä. Pieni yksityiskohta, johon osaan jatkossa varustautua.

Osa II: Puhelin

Puhelimen kadottamista pelkäsin enemmän, koska tiedostin sen olevan täynnä erilaisia sovelluksia, tietoja ja toimintoja, joista en oo enää vuosiin pystynyt pitämään kirjaa. Yllättäen kaikki vaikutti sujuvan mutkattomasti:Tiedostot oli paria tuntia ennen katoamista otettuja kuvia myöten tallessa iCloudissa, teleoperaattorilta kerrottiin, että liittymän saa palautettua postissa lähetettävään SIM-korttiin ja kaikkien oleellisten tilien sulkeminen hoitui tietokoneella muutamassa minuutissa. Kaikki vaikutti etenevän internetissä, kunnes aloin selvittää pankin kanssa kadonneen tunnuslukusovelluksen korvaamista.

Siitä alkoi Mayhem, sillä mulle selvisi, että jos ei ole pankkitunnuksia ei käytännössä hallitse enää omaa identiteettiään internetissä. Kaikki mun verkossa tapahtuva elämänhallinta, ja esimerkiksi uuden SIM-kortin tilaaminen, on kiinni siitä, että tunnistaudun itsekseni pankkitunnuksilla (tai mun mobiililaitteella) ja kun tajusin tämän, mulle iski ensimmäistä kertaa ahdistus.

Oon täysin sokeasti antanu mun koko sähköisen identiteetin olla yhden puhelimeen sidotun mobiilisovelluksen varassa ja kun se kerran petti, lakkasin olemasta minä.

Kaikkein naurettavinta koko tilanteessa oli se, ettei ongelmaan tuntunut olevan selkeätä ohjesääntöä. Asiakaspalvelun 30 minuuttisen puhelun aikana ehdin kuulla useampaan kertaan kommentit ”odotas kysyn kollegalta” ja ”sen pitäisi onnistua näin”, kerran ehdotuksen lähettää puolet uudesta varmistuskoodista tekstiviestillä (kadonneeseen puhelimeen) sekä puhuttelun siitä, kuinka olisin voinut välttää tilanteen olemalla samaan aikaan toisen pankin asiakas.

Operaattorin kanssa tilanne meni vielä hullummaksi. Kaverini olisi voinut hakea mulle kivijalkamyymälästä tyhjän SIM-kortin aktivoitavaksi etänä täysin ”no questions asked” -mentaliteetilla, mutta kun lopulta jouduin tilaamaan saman (tyhjän) kortin postitse oman asiakassivun kautta, homma tyssäsi tunnistautumiseen.

Toki on mun omaa tyhmyyttä, etten oo koskaan tajunnut tuplata mun tunnistautumismahdollisuuksia, mutta samaan aikaan herää väistämättä kysymys siitä, että onko tämä nyt ihan kokonaan mun vika? Onko mun vika, että ”heitin hyvästit paperisille tunnusluvuille”, kun pankki niin kehotti? Tai onko mun vika, että yli puolet kaikista tunnistautumistavoista vaatii sen tietyn puhelimen, joka on kerran aktivoitu luotettavaksi?

Ja ennen kaikkea, onko ylipäätään mun kansalaisvelvollisuus olla joko yksityisen pankin tai teleoperaattorin jäsen voidakseni ylläpitää mun online-kansalaisuutta?

Suomen valtio nimittäin tarjoaa näiden kahden mahdollisuuden tilalle vain yhtä ratkasua: Henkilökorttiin kytkettyä kotitoimistoa, johon kuuluu kortinlukijalaite sekä -ohjelmisto, jonka voit (kätevästi) ladata tietokoneelle. Kiitos. Just sopivan vaivaton.

Turhautumisen keskellä täytyy kuitenkin olla kiitollinen. Oon saanu paljon apua ja pikku hiljaa hommat odottelusta huolimatta selkiytyy. Täytyy vain aina vuorollaan löytää jostain aspan tai nettisivujen syövereistä oikeat väylät ja ohjeet jokaisen ongelman erikseen selvittämiseen sekä pitää jatkuvasti huolen siitä, että sanoo ”EI”, kun joku taas viidennenkymmenennen kerran ehdottaa koodien lähettämistä mun puhelinnumeroon.

[vincrabbe]

2-2

SIIS EI OO TODELLISTA

[liikkumiseniloa]

Ei oo todellista tän S Healthin automaattisen tallennuksen kanssa!

[kestovitutus]

Saako vielä avautua lisää tosta fb:n dc-fixaajista?

Avaudun kuitenki.

Mikä niitä ihmisiä vaivaa?? Mä ymmärrän kulahtaneen keittiön ja rumat pakastimet, mutta vähintään kerran vuorokaudessa tekis mieli mennä itkemään sinne että mitä vittua oot menny tekemään??!?!? 1800-1960 valmistetut kapiokirstut/muut mööpelit EIVÄT ole fiksauskohteita. c'mon, niissä on alkuperäsiä maalipintoja, patinaa ja kaunista luonnollista kulumaa ja jengi vetää päälle vittu KONTAKTIMUOVIA??? Ei oo todellista. Nyt jonku mielestä on ollu ihan vitun hyvä idea päällystää rappuset, toistan, rappuset KONTAKTIMUOVILLA. Ja tämä siksi, kun kyseiset raput on puuta ja siksi, yllätysyllätys kuluneet -.- omg.

Menkää perkeleet asumaan kerrostaloihin ja vuoratkaa itsenne korkeakiiltoiseen muoviin, mutta jättäkää ny herranpieksut kaikki vanha, käsityönä valmistettu tavara fixaamatta ja antakaa ne jollekin joka oikeesti osaa arvostaa niitä.

nm. tuska viiltää rintaa