#dekkari tähän väliin

[hiidenneiti]

Tällä hetkellä lukemassa — Richard Osman: Torstain murhakerho. 2020. Suomennos Arto Schroderus. Otava, 2021.

Rauhaisassa luksustason eläkeläiskylässä neljä ystävää kokoontuu joka torstai selvittämään ratkaisematta jääneitä rikoksia, joiden tutkintakansioita yksi joukosta hankkii suhteillaan poliisin arkistoista. Kun kylän alueella tapahtuu raaka murha, joutuu kerho tositoimiin.

[cocacolaloverx]

17. Heinäkuuta 2020

Heinäkuinen helle tuo mukanaan muistot menneiltä vuosilta, hyviltä ja huonoilta. Kiertelen kylän pintaa aamu kuudelta auringon paistaessa vielä hieman viistoon. Päivän mittaan sekin nousisi ja porottaisi rannalla olijoiden niskoihin jättäen ne punaisiksi. Pysähdyn paikoissa, joihin olen jättänyt omat muistojälkeni. Kuka tietää missä olen ensi kesänä, olenko tällä kylällä enää ollenkaan vai jäänkö jumiin. Muistelot nousevat mieleeni ahdistavan tulevaisuuden ajattelun myötä ja muistan kaiken tärkeän. Aina yhden elämän vaiheen päätteessä tunnen oloni vanhaksi ja kuolevaksi. En tunne itseäni ikuisesti nuoreksi tai ikiliikkujaksi samalla tavalla kuin tunnehuippujen hetkellä. Siksi kiertelenkin kylän pintaa ja muodostaa omien tunnehuippujeni kartan.

Matka alkaa kirjaston pihasta ja olisiko muistorikkaampaa paikkaa kuin oman kylän kirjasto, joka on toiminut turvasatamanani jo monta vuotta. Täällä olen kokenut monet huiput ja pohjat. Keväällä 2018 itkin kirjaston pyöreän pöydän äärellä sotkuista perhettäni. Aurinko paistoi verhojen lomasta viiruina pöytään eikä yhtään sopinut silloiseen olotilaani. Olin murtunut, olen edelleen. Kesän aikana samana vuonna vettä satoi kesäkuussa niin paljon, että olo tilani oli kuin syksyllä. Uunia piti lämmittää kotona ja kaverini uuden kämpän kellari oli niin kylmä, että hengitys nousi huuruna ilmaan. En silloin vielä tiennyt, että tämä kämppä tulisi olemaan tulevan syksyn kokoontumis paikka. Syksyllä koulun jälkeen menisimme porukalla kaverilleni ja tekisimme ruokaa. Kyytiä kotiin piti odottaa pitkään, koska itsellä ei vielä ollut ajokorttia.

Syksy 2018 aloin seurustelemaan. Tähänkin liittyy muistoja kirjastosta, jossa olimme ensitreffeillämme. Vieläkin dekkari hyllyn ohi kävellessäni voin tuntea sen jännityksen ja riemun tapaamisesta. Aivan kuin yhteinen jännityksemme olisi jäänyt näkymättömäksi muodoksi hyllyjen väliin ja aina läpi kävellessä adrenaliini pistos lävistää hermostoni. Myöhemmin syksyllä teimme kirjaston viereisellä jalkapallokentällä lumienkeleitä pakkaskuuraan ja katsoimme miten aurinko oli laskemassa puiden taakse lävistäen kylmillä säteillään hengityksemme muodostaman huurupatsaan. Luin ensimmäisenä syksynämme myös paljon kirjoja ja mieleen on jäänyt elävästi kirja nimeltä Eleanor ja Park sekä koulun jälkeen tekemäni kasvissosekeitto.

Uutena vuotena 2019 olemme ajelemassa bileistä toiseen ja mietimme omaa paikkaamme tänä iltana. Kun kello lähestyy puolta yötä hän kaartaa kirjaston eteen ja sammuttaa auton. Juuri kun kello kääntyy seuraavan vuosikymmenen puolelle suutelemme kirkon kellojen kumistessa taustalla. Taas uusi kerros muistoja kirjaston päälle.

Kaikki tapahtunut ensimmäisen koeviikon lohdutus omenaviinereistä ja kirjaston hyllyjen välissä pujottelusta on johtanut tähän päivään. Tuntuu kuin elämäni olisi jo loppu ja nyt vain käyn läpi ne ihanat hetket. Odotan syksyä tähtiä ja värikkäitä lehtiä, ehkä silloin olisin taas elossa.