#africaby4x4

[iltasatujaafrikasta-blog]

Lohikäärmevuoret

Tofolla me mentiin snorklausretkelle suomalaisen Liquid sukelluskeskuksen järkkäämänä. Syklonin jäljiltä meri oli vielä jonkin verran samea, eikä retken päätähtiä eli valashaita tällä kertaa löytynyt, mutta meillä oli oikein hauska veneretki Tofon lähivesille. Rantaan palatessamme Saara otti vauhdikkaan ilmalennon veneessä, mutta selvisi loukkaantumatta. Liquidin suomalaistyyppien kanssa oli mielettömän kiva jutella kaikkea miten hommat toimii (tai lähinnä ei toimi) Mosambikissa ja mitä kaikkea he olivat kokeneet. Kaikkea hyvää koko porukalle!

Yhtenä iltana mä ja Sami saatiin joku erikoinen ihoreaktio. Olimme koko porukalla eli mä, Sami, Aki ja Saara syömässä, ja kaikilla oli sama tonnikala-curry-riisi ateria. Ruuan jälkeen mulle tuli tosi heikko olo, makoilin raflan lattialla jalat ylhäällä. Kun päästiin takaisin majoitukseen, mä olin lähes kokonaan tulipunainen, ihan kun olisin palanut tosi pahasti. Outoa oli, että ihoreaktiota oli myös boksereiden sisällä, ja mä olin ollut housut jalassa rannalla… Samanlaiset oireet tuli myös Samille, mutta nämä kaikki ohittuivat parissa tunnissa, ja Saara ja Aki ei saaneet mitään. Otettiin allergialääkkeet vielä varmuudeksi ja aamulla oli täysin normaali olo. Epäilen, että ravintolan mamalla oli osuutta asiaan, liekö tehnyt loitsuja meidän päiden menoksi, sen verran hermostunut oli kun mä makasin ravintolan lattialla. En lähtenyt mukaan kostonkierteeseen, joten jätin pahat henget lähettämättä hänen peräänsä.

Mosambik oli pitkään yksi Afrikan kurjimpia maita. Entinen Portugalin siirtomaa itsenäistyi 1975. Portugali jätti maan oman onnensa nojaan todella nopealla aikataululla, eikä paikallisväestöllä ollut mitään k��sitystä miten valtiota edes pyöritetään. Kaksi vuotta myöhemmin se syöksyi raakaan sisällissotaa, joka jatkui aina vuoteen 1992, ja jonka arvet edelleen repeävät ajoittain levottomuuksiksi maan keskiosissa. Maasta löytyy runsaasti mineraaleja ja öljyä, mutta tulot menevät pienen eliitin taskuihin, valtaosa maan väestöstä elää maanviljelyllä ja millä tahansa kehitysmittarilla mitattuna Mosambik on yksi maailman köyhimpiä maita. Naiset synnyttävät elämänsä aikana keskimäärin 6 lasta, eliniänodote on 51 vuotta, puolet väestöstä on lukutaidottomia, 100 000 asukasta kohti maassa on 4 lääkäriä ja 45% koko kansasta on alle 14 vuotiaita. Villieläimet pitkälti syötiin sisällissodan aikana, ja ihmisiä on muuttanut valtavina virtoina Etelä-Afrikkaan paremman elämän toivossa. Surkeata luettavaa. Viime vuosina maan talous on kuitenkin ollut yksi Afrikan nopeimmin kehittyviä, ja etenkin turismi on kovassa huudossa, Mosambikin rannat kun ovat ihan maailmanluokan kohteita. Valtaosan esimerkiksi Tofon majoituksista omistavat kuitenkin ulkomaalaiset, lähinnä valkoiset etelä-afrikkalaiset.

Viikon jumituksen jälkeen koitti päivä jolloin meidän täytyi jatkaa matkaa. Sanottiin Akille ja Saaralle heipat ja suunnattiin autolla kohti etelää. Oli lauantai ja tien varret täynnä poliiseja nopeuskameroidensa kanssa. Kertaakaan meitä ei pysäytetty. Mosambikissa, niinkuin koko eteläisessä Afrikassa, on kulttuuri väläyttää pitkiä valoja tai hätävilkkuja jos tiellä on jotain hasardia, eli esimerkiksi poliiseja, lehmiä tai kolari… Ajopäivä oli ihan järjettömän pitkä, startattiin aamuseiskalta ja koska päätie 1 kulkee vielä suoraan Maputon eli pääkaupungin läpi, oltiin Swazimaan rajalla joskus klo 18 aikoihin… Rajanylitys oli helppo, Mosambikin puolella virkailija halusi katsella passejamme vartin verran ennen kuin sai lyötyä leimat niihin, mutta Swazimaassa koko prosessi autoa myöten oli ohi parissa minuutissa. Meidän Tofon majoituksen house boy oli aamulla pessyt automme niin hyvin, että tavaratilan lukot eivät lähteneet rajalla auki. Puomivirkailija (jokaisella rajalla on ollut mies, jonka tehtävänä on ruinata rahaa, tarkastaa auto ja nostaa rajapuomi ylös) hyväksyi selityksen ja päästi meidät maahan ilman tarkastuksia. Totta puhuen, tarkastuksia ei ole ollut juuri millään rajalla.

Swazimaa on pieni kuningaskunta ja me ajeltiin siellä Hlane National Parkiin leireilemään yöksi. Päätie menee osaksi puiston läpi ja meinattiinkin ihan oikeasti törmätä kirahviin kun se juoksi pusikosta suoraan auton eteen. Hlanen henkilökunta oli todella ystävällistä ja Swazeista jäi yhden yön kokemuksella todella positiivinen kuva. Nälkäkuoleman partaalla saimme melkoiset herkkuannokset impalan pihviä ja gnu-makkaraa, tiedä häntä olivatko puiston eläimistä tehtyjä. Illalla kaukaisuudessa kuuluin leijonan karjuntaa ja nukahdettiin telttaan hyvillä fiiliksillä, kunnes alkoi järjetön tuuli ja sitten ukkosmyrsky. Meillä oli jälleen teltta hieman väärin koottuna joten oviaukon päältä tuli pienenä purona vettä sisään ja puolet patjasta kerkesi kastua ennen kuin saimme ongelman korjattua. Loppuyö meni kiemurassa vesialuetta väistellen.

Aamulla jatkettiin matkaa ja melko nopeasti saavuimmekin Etelä-Afrikan rajalle. Siellä oli bussilastillinen muitakin, joten jonossa meni kauemmin kuin millään rajalla koko reissussa. Onneksi emme olleet menossa Swazimaahan päin, sillä sen puolen jono oli useita satoja metrejä. Etelä-Afrikka tuntui kuin olisi palannut kotiin. Tie kohti Durbania oli valtavan hyvässä kunnossa, nopeusrajoitus 120km/h, hitaat ajoneuvot väistivät liikenteessä ja tien antamisesta jopa kiitettiin. Richardsbayssa kävimme syömässä ja ostoksilla, se oli hämmentävän länsimainen kaupunki. Kun motarin laidat täyttyivät valtavista slummeista, tiesimme tulleemme Durbaniin. Me ei kuitenkaan jääty sinne, vaan ajettiin vielä pari tuntia sumussa Underbergiin, pieneen kaupunkiin vuorien juurelle. Kun me lähdettiin reissuun, periaatteena oli “ei pimeällä ajoa, eikä dormimajoituksia”… Tona päivänä me saavuimme perille klo 21, ja hetken harhailun ja soittelun jälkeen ainut vapaa majoitus oli dormihuoneesta.

Aamulla me suuntasimme kohti vuoria. Olimme siis Drakensbergissä, joka tarkoittaa afrikaansiksi lohikäärmevuoria. Tie nousi ylös Sani pass-solaan, joka vie Lesothoon. Tie on soraa, ja aivan järjettömän jyrkkä nousu ylös. Meillä oli päällä neliveto, mutta auto hyytyi silti jyrkän osuuden mutkiin. Mä olin ratissa, ja kieltämättä pienessä paniikissa. Onneksi eräs mies tuli neuvomaan ja kertoi, että laittakaa low 4 päälle (me ajettiin high 4), jonka jälkeen ylös olikin varsin sujuvaa ajaa. Solan huipulla on Lesothon raja. Saatiin jälleen lisää leimoja passiin ja majoituimme campingiin lähelle vuorien reunaa. Majoituksen isännän ohjeistuksella suuntasimme muutaman tunnin retkelle vuorille. Määränpää oli Hudgsons peaks, 3247 metriä meren pinnan yläpuolella. Nousua kylästä tuli korkeutena 400 metriä, etäisyyttä edestakaisin reilu 10 kilometriä ja matkaan kului noin pari tuntia per suunta. Mitään varsinaista polkua ei ollut, mutta Lesothossa ei näyttänyt kasvavan puun puuta joten suunnistaminen vuorilla oli helppoa, niin kauan kun pilvet eivät hävittäneet näkyvyyttä, joka tapahtui onneksi vasta juuri ennen kuin palasimme kylään.

Maisemat olivat mielettömät, paljasta nummea ja valtavasti lampaita, sekä muutama vihainen koira jotka saivat melkoisia tykytyksiä aikaan, onneksi eivät hyökänneet. Ohut ilma pisti puuskuttamaan aika tavalla ja ainakin itselläni myös jonkinlaisen päänsäryn/huimauksen tunteen. Huippulla katselimme vain haltioituneina joka suuntaan ja otimme muutaman sata kuvaa… Illalla kylänkin korkeudella mua puuskutti aika hyvin kaikki rasitus, kävimme Afrikan korkeimmalla sijaitsevassa baarissa syömässä melkoisen buffetin ja kömmimme telttaan nukkumaan. Yöllä lämpötila laski +8 asteeseen ja aamulla heräsimmekin kylmästä kohmeisina.

Sinäkin päivänä ajoimme järjettömiä määriä kilometrejä. Ensin edessä oli laskeutuminen samaa Sani passia alas, sen jälkeen vuoristosta vähitellen kohti Etelä-Afrikan rannikkoa. Huomasi erittäin hyvin, missä päin maata asuu paljon valkoista väestöä (esim. Underberg, järjestelmällinen ja ympärillä rehevät viljelysmaat) ja mitkä ovat mustan väestön valta-alueita (esim. Mthatha, hyvin afrikkalainen, kuivaa ja huonot laidunmaat). Ajokulttuuri tuntui huomattavasti aggressiivisemmalta tuolla Eastern Capen alueella kuin mitä Durbanin ja Swazimaan välillä oltiin koettu. Illan hämärtyessä ajoimme nälkäisinä East Londonin MacDonaldsin drive-iniin ja söimme hampurilaiset autossa ovet lukossa, kaupunki kun näytti aivan autiolta ja monien kaupunkien keskustat muuttuvat täällä pimeällä hieman kyseenalaisiksi. Ajettiin vielä pieni matka Port Alfrediin, jossa me majoituimme vanhan valkoisen pariskunnan kotona pitämässään majatalossa. Todella herttaisia ihmisiä ja kertoilivat paljon maasta ja historiasta.

Eilen edessä oli “vain” kahden tunnin ajo Jeffreysbayhin, Etelä-Afrikan surffikeskittymään. Samin epäonneksi täällä on vaan ollut todella huonot olosuhteet eilen ja tänään, toivotaan että huomenna olisi parempaa :) Tänään tuli hyvä muistutus maan valtavista tuloeroista, kun kauppaan ajaessamme käännyimme kai risteyksestä väärin ja tupsahdimme keskelle townshipia eli slummia, joka on vielä ihan tuossa tämän ns. luksusalueen vieressä. Tällästä tänne, reissua on jäljellä viikko ja final destination eli Cape Town onneksi jo aika lähellä. Ollaan kuulolla!

Timo