#Mähtinen wreck it

[librarytraveller]

Okei, selkeesti pieni avautuminen tänne auttoi, koska kappas vain, kirjoitin ihan oikeaa proosaa ajatuksistani. Tässä esiintyy Kerttu!! Ohimennen!! Olen onnellinen!!

Tää on vähän niin kuin Mähtinen, mutta ei kuitenkaan. AU on rakas kamala wreck it ja yhdistin tämän aiemman ficin kanssa samaan sarjaan. Häpeän varmaan viimeistään viikon päästä kielioppivirheitä, mutta nyt tuli vain ylitsepääsemätön tarve kirjoittaa ja julkaista. Tekstin kohderyhmä on mie (ja ehkä joku muukin). Kiva jos joku lukee!

https://archiveofourown.org/works/62106244

[librarytraveller]

Jos Lahtinen kuolisi sillä lailla tarpeettomasti huonosta strategiasta johtuen, kuten Lehto canonissa, ja Määttä olisi juuri sillä hetkellä eksyksissä metsässä, Määttä kantaisi sitä syyllisyyttä sisällään lopun ikäänsä. Vielä ikävämpää olisi, jos juuri ennen sitä he olisivat tajunneet tuntevansa jotain epäplatonista toisiaan kohtaan. Vielä ikävämpää olisi, jos he vaikka olisivat juuri ennen Lahtisen kaatumista lupailleet, et selvitellään tätä paremmalla hetkellä. Tämmöinen syyllisyys, turhautuminen ja kyvyttömyys vaikuttaa asioihin saisi Määtän käpertymään sisäänsä eikä hän siitä enää oikein avautuisi. (Ehkä Lehdolle, vähän kaverillisen väkivallan kautta.)

Sotien jälkeen Määttä palaa kotiin ja nai naapurintyttö-Kertun, koska niin kuuluu tehdä. Niin kuin kuului mennä sinne Lapin sotaankin ja sitten takaisin kotikylään, tai minne sieltä olikaan kaikki evakuoitu. Määttä olisi sellainen suorittaja, että kaikki tavallaan hoituisi. Olisi vaimo, olisi lapsia tasaista tahtia, olisi töitä ja vaivalla rakennettu rintamamiestalo. Määttä ei ryyppäisi, ei olisi pihi ja kaikki hoituu. Tai no kerran kesässä Määttä vetää yksin hirveen kännin ja sulkeutuu tavallista enemmän. Kerttu tyytyy siihen, kun eihän se kuitenkaan vaikka lyö niin kuin naapurin mies. Ei sillä niin väliä vaikka Määttä vaikuttaa sisältä kuolleelta. Ainoa hetki, jolloin Määttä saa itseään vähän hymyilemään ja tuntemaan lämpöä, on kun esikoispoika kastetaan Yrjöksi. (Ja on ne muutkin mukulat kivoja, mutta Kerttu saa yksin päättää niiden nimet.)

Ja aina välillä sinne kylälle tai tukkikämpälle sattuisi joku mies, joka etäisesti muistuttaisi Lahtista. Ehkä se olisi naapurin kesärenki, tukkikämppiä kiertävä liiton mies tai kirjastoauton kuljettaja. Määttä leimautuisi niihin miehiin joka kerta heti ja määttämäisesti rauhassa pohtisi miten tästä saisi sen pienen häivähdyksen Lahtista. Jollakin olisi samanlainen puhetyyli, joku elehtisi puhuessaan oikein ja kolmas olisi sopivan juro ja ollut myös rintamalla. Eikä sitä tapahtuisi usein, mutta joka kerta Määtän olisi pakko yrittää saada Lahtisen haamusta ote. (Eikä se tietenkään olisi pettämistä, koska ne on miehiä eikä se liittyisi millään lailla Määtän ja Kertun avioliittoon. Tai oikeastaan ne ei liittyisi mitenkään Määtän muuhun elämään.)

Joskus Määttä näkisi Lahtisesta unia. Lahtinen olisi kauhean pettynyt Määttään aina niissä unissa eikä Määttä aamulla heti muistaisi miltä Lahtinen näyttäisi. Asian voisi onneksi tarkistaa Lahtisen kuvasta, joka on visusti kaikilta piilossa. (Todella ikävää, jos Kerttu löytäisi sen kuvan.)

[librarytraveller]

Ensisuudelma

Hei moi, tässä on pieni Mähtiset-ficci. En jaksa postata tätä just nyt AO3:een, koska en tiedä mitä näillä raapaleilla tekisi.

Fandom tosiaan Tuntematon sotilas, paritus on Määttä/Lahtinen (eli Mähtinen, mutta käytän sitä toistakin tägiä) ja öh, ikäraja on... K-7? Mainitaan sota taustalla? En osaa ikärajoja.

Läheltä piti -tilanteita ja säikähdyksiä oli sattunut aiemminkin, liian monta kertaa, jotta Määttä olisi muistanut jokaisen, mutta tässä oli jotain erilaista. Tykityksen tauottua he olivat keräilleet itsensä, kuten tavallista, kuunnelleet Koskelan käskyjä, tai kehotuksia, ja tehneet mitä piti.

Määttä oli huomannut, ettei sydämen tykytys tuntunut laantuvan. Hän oli myös huomannut, että Lahtinen oli sanaton. Määttä oli mennyt toisen luokse, osoittanut ensin nuotioon ja viitannut sitten päällään metsään, turvalliseen suuntaan. Lahtinen oli tuijottanut häntä ja nyökännyt hetken päästä, lähtenyt hänen kanssaan etsimään sopivia puita. Heidän päästyään syrjemmälle, Määttä huomasi, että Lahtisen kädet tärisivät ja pienimmät oksat tipahtelivat hänen otteestaan.

Hetken mielijohteesta Määttä tarttui Lahtista kädestä ja puristi. Hän tarkoitti otteensa lohduttavana, mutta kai hänen kätensä lipsahti ja ote tiukkeni liikaa, koska Lahtinen älähti ja veti kätensä pois. Hetken aikaa he tuijottivat toisiaan, ja Määttä oli lähellä pyytää anteeksi, kun Lahtinen työnsikin hänet yhtäkkiä puuta vasten. Pari oksankohtaa painoivat ikävästi selkää, mutta Määttä ei välittänyt. Lahtinen oli painautunut häneen koko pituudeltaan, painoi hänen hartioitaan tiukasti puuta vasten ja Määttä saattoi tuntea toisen lämpimän hengityksen kasvoillaan.

”Mää säikähin”, Lahtinen kuiskasi ääni värähtäen. Hetken Määttä ehti ajatella, että Lahtinen tarkoitti säikähtäneensä kädestä tarttumista, mikä tuntui hölmöltä. Sitten ajatus väistyi Lahtisen painaessa otsansa hänen otsaansa vasten ja siirtäessä kätensä hartioilta hänen kaulalleen. Määttä huomasi pidätelleensä omaa hengitystään ja puhalsi hitaasti ilmaa ulos. Lahtisen kosketus lämmitti ja toisen luoma paino hänen omaa kehoaan vasten tuntui tyynnyttävältä.

Kun heidän molempien hengitys oli tasaantunut, Määttä työnsi hitaasti kätensä heidän välistään vuorostaan Lahtisen kaulalle. Lahtinen oli sulkenut silmänsä, hän huomasi, ja siirsi peukalonsa Lahtisen leualle. Toisen sänki pisteli ihoa. Enempää ajattelematta, Määttä taivutti niskaansa ja painoi heidän huulensa yhteen.

Lahtinen henkäisi hänen suutaan vasten ja vastasi suudelmaan. Sillä hetkellä Määttä tunsi olonsa levollisemmaksi kuin moneen kuukauteen ja jokin hänen sisällään asettui kohdilleen. Vaan tätähän minä olin vailla, hän ajatteli.