#Get yourself a man who loves you as much Rokka and sotamies Sus loves each other | Explore Tumblr posts and blogs

kelkkamonologi · 7 years ago

Text

Nonii, moni on kyselly tästä nii kai mä uskallan postaa tän tänne :DD Ja koska tylsä ussan tunti...

Kirjoittaja: @poskihammas eli mä

Päähenkilöt: Rokka ja Susi

Vastuuvapaus: Hahmot kuuluu Väinö Linnalle

Summary: Rokka ja Tassu lähtee rintamalta sairasautolla

****

Rokka ja Susi olivat vierekkäin sairasautossa. Se ei ollut läheskään täynnä, mikä oli outoa. Rokka haistoi veren ja hien ja yritti samalla olla ajattelematta vihlovaa ja polttavaa kipua vasemmassa solisluussaan. Haavasta tihkuva veri oli jo hyytynyt, mutta liikkuminen olisi ollut tuskaa.

”Antti.” kuului hiljainen ääni. ”Tassu? Myö selvitää. Niihä myö ain. Siun haava ei ole vaarallinen. Sie selviit.” Rokka sanoi, vakuutellakseen enemmän itseään kuin kylkeen haavoittunutta kaveriaan.

Sairasauto oli kuoppaisella tiellä ja se hyppäsi ilmaan pari metriä ja kun se tuli alas, takaosa alkoi huutaa kivusta. ”Ai perkele!”

Rokan käteen sattui entistä enemmän ja hänen näkönsä sumeni hetkeksi. ”Antti? Siun on pakko selvitä. Antti? ANTTI!” Tassu hätääntyi kun näki, että hänen kaverinsa silmät olivat kiinni. ”Tassu? Myö selvitää. Molemmat.” Rokka sanoi hiljaa. ”Veitkö henkeheis? Antti, veitkö henkeheis?” Tassu kysyi varmistuakseen, että Rokka oli edelleen elossa. ”En.” kuului vastaus.

Rokan silmäkulmaan kohosi kyynel. Hän yritti pyyhkiä sen pois, mutta ylävartalon liikuttaminen tuotti sanoinkuvaamatonta tuskaa. Tassu näki, miten Rokka irvisteli kivusta. Tassun haava ei ollut mitenkään vaarallinen, mutta Rokasta hän ei ollut niinkään varma. Haavoittunut käsi oli aseteltuna vatsan päällä koukussa ja olkapään ympäri side. Tassu pelkäsi, että Rokka kuolisi kipuun.

”Tassu. Myö selvitää. Mukulat ja akat ovottaa sankarloitaan. Pakko…” Rokka yritti puhua, mutta kipu otti vallan ja hän irvisti. ”Ai perkele. Hyö hitto ampui käen. Mie oon pientilalline. Mite hitos mie pystyn tekkee töitä yhel käel?” hän jatkoi. ”Antti. Myö selvitää. Sie selviit. Siun käs selvii. Mie autan alkuu. Koht taas molemmat käet terveenä.” Tassu puheli rauhoitellakseen kaveriaan.

Rokka taisteli pysyäkseen hereillä. Kivulle olisi niin helppo antaa periksi. Hänen ilmeensä olivat vain tuskaisempia. Hän puri hampaitaan yhteen ettei huutaisi. ”Tassu. Veitkö henkeheis?” hän sanoi. ”En. Antti, pysy hereil. Mie tarvitsen sinnuu. Lyyti tarvitsee sinnuu. Mukulat tarvitsee sinnuu.” Tassu sanoi vakaalla äänellä. Hän ei tuntenut enää kipua lähes ollenkaan, joten hän koki tehtäväkseen pitää kaverinsa hereillä ja antaa tälle muuta ajateltavaa kuin olkapään kipu.

Rokka oli luovuttamassa. Hän sulki silmänsä, irvisti ja huusi. ”Ai perkele! Tassu, mie… Mie en selviä.” Se ei ollut yhtään hänen tapaistaan. Tassun mielessä kävi vain ajatus, että Rokan tuskat olivat valtavat. ”Antti. Kuuntele minnuu. Myö selvitää niinko ain. Antti. Pysy hereil. Sie et saa luovuttaa. Tiijäks sie jot sit Lyyti ja mukulat on liemes?” Tassu nousi istumaan paareillaan nähdäkseen paremmin kaverinsa. Kyljen haava muistutti olemassaolostaan, mutta Tassulla ei ollut aikaa ajatella sitä. Nyt oli tärkeintä pitää Rokka hereillä.

Tassu ei ikinä ollut ollut puhemiehiä, mutta nyt ei ollut muuta mahdollisuutta. Rokka tarvitsi harhautusta ja ainoa keino oli puhuminen.

”Tassu. Tas… su.” Rokan ääni oli hiljainen. ”Antti, mie olen ihan siun vieres. Kuuleks sie miut? Lyyti ja mukulat tarvitsee sinnuu.” Tassu sanoi niin vakaalla äänellä kuin pystyi. Rokka nyökkäsi. ”Olkapäähän koskoo nii hitost. Mitä hyö rammal?” hän irvisti ja kyynel tippui hänen poskelleen. ”Antti. Sotasairaalas on tyttölöi. Hyö pittää meist huolen. Älä vie henkeheis. Antti? Antti. Kuuntele. Pysy hereil. Koht myö ollaa pois rintamalt.” Tassu puheli.

Rokka irvisteli ja hänen tuskaiset ilmeensä lisääntyivät. Hän sulki silmänsä. ”Tassu. Herätä ko myö ollaa peril. Herätä.” hän sanoi hiljaa. ”Ei. Antti, sie et saa nyt nukahtaa. Siun pittää pysyä hereil. Antti! Perkele!” Tassu huusi ja Rokka avasi silmänsä. Joku jalkaan haavoittunut mutisi itsekseen kuinka äänekkäitä kannaslaiset olivat. ”Piä suus kiinni!” Rokka huusi. Hetkessä hän oli sama Rokan Antti, jonka Tassu oli tuntenut koko ikänsä.

Rokka hymyili. ”Myö selvitää. Ain sattuu ja tapahtuu mut myö selvitään ain. Ei hyö ryssät noi vaa saa Roka Anttii tapetuks!” hän nauroi. Tassu hymyili. ”Kyl. Koht ollaa pois rintamalt. Sit myö ollaa turvas.” hän sanoi.

Auto kaarsi pienelle, möykkyiselle metsätielle. Rokan lapaa poltteli ja särki jokaisella vähäisellä liikkeellä, jonka sairasauto teki. Kipu oli sietämätöntä ja hän ei uskaltanut liikkua paareillaan. Hän makasi ja odotti pääsevänsä sotasairaalaan.

”Muistat sie, Tassu, ko mie jouvuin Lammion puheil?” hän kysyi nauraen. ”Monta kertaa sie jouvuit sinne.” Tassu vastasi ja nosti itsensä parempaan istuma-asentoon. ”Usot sie jot mie vihasin hänt?” Rokka kysyi hymy huulillaan. ”Kyl. Nii myö kaikki. Koskela ja Kariluotokin.” Tassu vastasi. ”Hyö? Hyö vihas Lammioo enemmä ko myö. Hyö joutu oleen hään kavereita. Upseermiehii näät sie?” Rokan hymy vaihtui tuskalliseen irvistykseen. ”Hitto ko koskoo. Usot sie? Tassu. Myö selvitään. Usot sie?” Rokka irvisti.

Matka taittui yllättävän nopeasti Tassun mielestä kun Rokka oli taas oma itsensä eikä hämärän rajamailla oleva haavoittunut. Pari muuta haavoittunutta, jotka olivat sairasautossa, pysyttelivät hiljaa eivätkä kiinnittäneet huomiota parivaljakkoon. ”Kohta. Antti, ei enää kauaa. Kohta peril sairaalas.” Tassu sanoi hiljaa. Rokka hengitti syvään sisään ja ulos. ”Antti. Ei enää kauaa. Piä ithes hereil.” Tassu sanoi.

Rokka yritti pitää hengityksensä tasaisena vaikka se oli vaikeaa. Hän sulki silmänsä ja hengitti sisään ja ulos. Tassu huolestui kaverinsa ilmeestä. Silmät kiinni ja hampaat irvessä. ”Antti, sie selviit.”

Auto teki nopean käännöksen oikealle ja Rokka tunsi polttavaa kipua lavassaan. ”Ai perkele! Kauan viel? Miun käs… Ai hitto!” Rokka lähes itki. ”Ihan pia. Piä ithes hereil, Antti. Piä ithes hereil.” Tassu rauhoitteli kaveriaan.

Sairaalassa Rokka sai heti pari piikkiä morfiinia ja hänelle laitettiin kantoside. Tassun haava tikattiin. Hän käski hoitajia antamaan hänelle ja Rokalle viereiset sängyt. ”Muuten Antti alkaa sellatteen elämän jot hitto.”

Rokka ei herännyt pariin tuntiin morfiinihuuruista. Tassu ei ollut saanut mitään lievitystä kipuun, koska oli itse ollut sitä mieltä, että ei tarvitse. Hänen haavansa oli tikattu kiinni ja hän makoili sängyllä terveellä kyljellään. Oli auttamattoman hiljaista, vain välillä kuului tuskaisia kirosanalitanioita. Tassu toivoi Rokan heräävän pian.

”Tassu? Mis myö ollaa? Kannaksel?” Rokka kysyi herättyään, näkemättä ketään muita kuin Tassun. ”Ei, ei. Antti, myö ollaa sairaalas. Sie kannoit miut joen yli ko mie sain haavan kylkee. Muistat sie?” Tassu hymyili kaverilleen. ”Enhän mie. Mut mikä hitto miun olkapäähän koskoo? Polttaa ja vihloo.” Rokka kysyi ja tarkasteli ympäristöään. Kirkkaita valoja ja sänkyjä, joissa makoili haavoittuneita. ”Ryssät ampui sinnuu lappaan. Solisluu poikki. Ei käyny pahast. Paranoo kyl, lääkärit haastaa silviisii.”

Rokka yritti nostaa itseään istumaan, mutta ylävartalon liikuttaminen sai aikaan tuskaisen huudon. Hän kuitenkin nousi istumaan kivusta huolimatta. Loukkaantunut käsi oli kantositeessä, jonka Rokka huomasi nyt. Hän alkoi terveellä kädellään haroa hiuksiaan.

”Mite Koskela? Mite Hietanen? Onko hyö edellee rintamal? Entä Määttä? Honkajoki ja Priha? Asumaniemi?” hän luetteli. ”Koskela ja Hietanen kaatuivat. Honkajoki, Vanhala, Määttä ja Asumaniemi oli hengis ko myö lähettii. Muuta mie en ossaa sannoo.” Tassu sanoi. ”Ai hitto. Nyt mie muistankii. Alkaa palautua mieleheen.” Rokka irvisti.

Rokan pää alkoi selvitä morfiinista ja samalla kivut lisääntyivät. Tassu yritti rauhoitella kaveriaan, mutta tuloksetta. Rokka yritti kiinnittää huomiota kaverinsa puheeseen, mutta se oli pelkkää puuroa hänen korvissaan. ”Ant… sie… kuu… myö… Lyy…” Hän hengitti hitaasti sisään ja ulos yrittäen tasata hengityksensä.

Jonkin ajan päästä lapsenkasvoinen lääkäri tuli katsomaan Rokkaa ja Tassua. ”Leikkausta ei onneksi tarvita. Olkapääleikkaukset ovat resursseillamme todella vaikeita eikä niitä mielellään tehdä. Annetaan solisluun luutua itsestään. Se vie kuukauden tai pari.” lääkäri sanoi Rokalle ja tämä huokaisi. ”En tiijä. Kipiää hää tekköö. Saisko lissää morfiinia?” hän vastasi irvistäen. ”No, ei ainakaan vielä. Emme tiedä paljonko sitä riittää jokaiselle. Tulen katsomaan tilanteen parin tunnin päästä.” lääkäri vastasi ja lähti matkoihinsa.

”Aika nulikka.” Rokka sanoi lääkärin mentyä. ”Ikkää varmaa 20. Jos sitäkää.” hän jatkoi. Tassu nyökkäsi ja nousi istuma-asentoon. ”Mie varmaa kohta kotiuvun. Hoitajat haasto silviisii ko sie nukuit. Mie kyl voin kyssyy, jos hyö antaa jäävä.” hän sanoi hieman surullisesti. Rokka nyökkäsi. ”Ei. Sie lähet akan ja mukuloiven parii. Piä Lyytist huol. Mie jään tänne, silviisii se on.” hän sanoi haikeasti.

Tassu kotiutettiin seuraavana päivänä. ”Hei sit Tassu! Myö nähhää viikon pääst! Mie tuun peräst! Kerro terveisii!” Rokka yritti olla iloinen, mutta hänen äänestään kuului haikeus. ”Sie tuut peräst. Antti, kyl mie kerron terveisii. Piä ithestäs huoli!” Tassu vastasi ennen kuin lähti matkoihinsa.

#rokka #suen tassu #Get yourself a man who loves you as much Rokka and sotamies Sus loves each other #otp; ”naapurmiehii näät sie”#tuntematon sotilas

39 notes · View notes