#(EI KAUAA NÄKÖJÄÄN)

[kissojenkatastrofiyhdistys]

POV: oot kaikessa hiljaisuudessa tehnyt yhdistykselle tumblrin ja ruvennut postailemaan, kunnes joku tapahtumakävijä paljastaa blogin olemassaolon muille yhdistyksen jäsenille

[hanhan156]

Tuntematon risteily pt.13

Genre: Seikkailu, huumori, draama ja jotain siltä väliltä.

Disclaimer: Kaikki kunnia hahmoista Väinö Linnalle, joka varmaan kääntyisi haudassaan, kun tietäisi mitä hänen hahmoillaan tehdään netissä nykyään. En saa tästä rahaa, enkä mitään muutakaan kuin hyvää mieltä toivottavasti muillekin kuin itselleni.        

Hahmot/Paritukset: Kookoon miehiä ja pariskuntia alkaa olemaan…noh, lukekaa itse.

Varoitukset: Kiroilua, alastomia suomalaisia saunassa, tunteellisia miesten keskusteluja kipeistäkin aiheista.

Juoni: Entisen konekiväärikomppaniaksikin kutsutun luokan porukka kootaan kasaan ja lähdetään nauttimaan pidennetystä viikonlopusta Tukholman risteilylle. Kolmannessatoista osassa nautitaan viimeisestä illasta yhdessä saunan merkeissä ja keskustelut kääntyvät herkkään suuntaan.

Tuntematon risteily osa 13: Saunavuoro

Kariluoto oli juuri ennättänyt saada tyylikkäät pyjamahousut jalkaansa, kun Koskela saapui huoneeseen. Vanhempi mies rojahti saman tien sänkyyn selälleen. Hetken hiljaisuuden jälkeen tämä alkoi pitää outoa voimistuvaa nyyhkytyksen sekaista ääntä. Kariluoto huolestui aluksi, mutta äkkäsi, että oikeasti toinen nauroikin vedet silmissä.

”Huh huh, mikä päivä”, tämä sai vaivoin sanottua naurultaan.

”No mitäs?”

Koskela pyyhki kyyneleitä silmäkulmistaan. ”Niin absurdia touhua. Istutaan jossain museossa, Lehto mököttää, Rahikainen ja Rokka perseilee niin, että Lammio suuttuu. Mäkilä näytti kuvia jostain vessanpyttynäyttelystä, jossa ne oli käyneet. Honkajoella oli kovat analyysit siitä bussissa, mistä kukaan ei kyllä ymmärtänyt yhtään mitään. Kyllä tässä välillä tuntuu, että melkoinen lastentarha tämäkin. En minä silti ketään teistä vaihtaisi, niin persoonallisia olette. Ei käy koskaan aika pitkäksi.” Elämä oli kieltämättä välillä vähän yksinäistä ja rutiininomaista, joten reissu oli ollut varsinainen piristysruiske. Koskela ei muistanut, koska olisi viimeksi nauranut näin paljon kuin tämän viikonlopun aikana.

Hetken hekoteltuaan itsekseen vanhempi mies kääntyi kyljelleen ja kysyi: ”Mitäs sinä olet puuhannut täällä, kun me oltiin pois? Anteeksi, että kesti niin kauan.”

”No ei kai mitään ihmeellistä, kävin kävelyllä ja kylvyssä ja sitten vähän kirjoittelin. Loppuillasta katsoin sitten vaan hömppää kun odottelin teitä.” Koskela oli pannut merkille jo heidän saavuttuaan, että nuorempi mies oli ollut jotenkin normaalia vaisumpi.

”Mitä sinä kirjoittelit?”

”Sellaista vanhaa päiväkirjaa, ihan tyhmä juttu”

”Saako niitä sinun tekstejä katsoa?”

”Ei missään nimessä!” Kariluoto huudahti tahattoman kovaa. Toisen miehen vilkaistessa ihmeissään, tämä lisäsi: ”Tai siis se on peräisin yläasteelta. En ole koskaan näyttänyt sitä edes Sirkalle. Siellä on aika…henkilökohtaisia juttuja. Eikä se mikään kirjallinen taidonnäyte ole, kun sitä itselleni teen.”

”Ymmärrän”, Koskela sanoi hymyillen. Jotenkin tämä ounasteli, että päiväkirja oli arka paikka, eikä udellut siitä enempää. ”Haluaisitko vaikka nähdä kuvia ja videoita meidän reissulta?”

”Joo, voisi olla ihan hauskaa.” Kariluoto oli helpottunut, että keskustelu oli kääntynyt pois hänen asioistaan.

Koskela kaiveli puhelimensa esiin ja teki tilaa sängylle viereensä. Toinen mies asettautui hyvän hajuraon päähän ja yritti olla niin normaalisti kuin pystyi, vaikka sydän löi turhan kovaa ihastuksensa läheisyydessä. Vaistomaisesti Koskela kuitenkin hivuttautui lähemmäs, jolloin heidän kylkensä hipaisivat toisiaan. Kariluoto pidätti hetken hengitystään ja yritti fokusoitua katsomaan videoita.

Videolla Hietanen ja Riitaoja lauloivat Mamma Mia:a sydämensä kyllyydestä ja välillä kamera kuvasi Lehtoa, joka näytti siltä kuin olisi nielaissut 15 sitruunaa kerralla. Tämä pudisteli päätään epätoivoisena.

”Lehto, mikä meininki ABBA-museossa?” Koskelan ääni särisi keskinkertaisen kännykkälaadun takia. Vastauksena toinen mies näytti kansainvälistä käsimerkkiä, minkä jälkeen zoomattiin takaisin Riitaojaan.

”Eli hauskaa taisi olla kaikesta huolimatta?” Kariluoto kysyi. Kieltämättä vähän harmitti, ettei ollut itse mennyt mukaan.

”No olihan siellä sitten lopulta. Kerran elämässä -kokemus. Riitaoja ja Hietanen saavat kyllä ensi kerralla luvan mennä keskenään.”

Hetken miehet katselivat toisiaan hymyillen osittain hauskan videon takia ja osittain ihan vaan toistensa takia. Kariluoto toivoi sillä hetkellä, että asiat voisivat olla taas normaalisti heidän välillään, että he voisivat olla ystäviä. Nauraa yhdessä tyhmille jutuille ja rentoutua toistensa seurassa ilman hermoilua ja kiusallista hiljaisuutta.

Kariluoto käänsi katseensa vihdoin johonkin tyhjyyteen ja kysyi koittaen kuulostaa rennommalta mitä oli: ”Mitäs suunnitelmia loppuillaksi?”

Koskela pomppasi nopeasti sängyltä ja lähti kiireen vilkkaan keittiöön. ”Ainiin juu, pitääkin käydä Rokalta kysymässä siitä”, tämä mumisi itsekseen. Nuorempi mies jäi ihmettelemään, mitäköhän siellä oli taas suunniteltu.

Rokalle ja Sudelle oli annettu tärkeä tehtävä: saunan lämmittäminen. Viimeistä iltaa haluttiin juhlistaa korkkaamalla perinteinen pihasauna, joka oli harvinaista herkkua erityisesti kaupunkilaispojille. Koskelalla oli tässä myös taka-ajatus, sillä hän tiesi, että Rokalle teki hyvää purkaa energiaansa johonkin fyysiseen tekemiseen ja näin tämä pysyisi myös hyvän hajuraon päässä Lammiosta. Toimelias mies ei oikein sopinut sääntöjä ja rajoituksia vilisevään kaupunkiympäristöön ja olikin ollut kuin elementissään pilkkoessaan puita ja sytytellessään saunanpesää.

Lehto oli ehdottanut ikävän pitseriatapauksen kuultuaan, että he menisivät yhdessä Rokan kanssa ostamaan virkistäviä juomia koko porukalle ikään kuin sovinnon elkeenä. Poikien saapuessa tyytyväisinä takaisin lastinsa kanssa Mäkilä katsoi epäilevästi uhkaavan näköistä kasaa olutta, viiniä ja Riitaojalle varattua paria siideriä.

”Eikös huomenna pitänyt olla kuudelta herätys?”

”No elä sie Mäkilä semmottist välit. Kato kun ossaa ottaa kohtuu’el, niin kyl myö pärjätään”, Rokka sanoi nikaten silmää. Mäkilä ei ollut kovin vakuuttunut muistellessaan laivalla harrastettua ”sivistynyttä” juomakulttuuria. Noh, ei kai hän voinut siihen puuttua, mitä aikuiset ihmiset tekisivät.

Saunaa odotellessa lätkittiin korttia ja katsottiin Riitaojan valitsemaa hömppäkomediaa Lehdon harmiksi. Haluamiaan sotadokumentteja tämä ei ollut vieläkään saanut, vaan tuntui, että poikaystävänsä ehti aina ensin. Tyhjänpäiväistä viihdettä ei onneksi kauaa jouduttu pälyilemään, sillä löylyihin päästiin vielä ihmisten aikoihin, kiitos ahkerien lämmittäjien. Erillinen piharakennus oli itsessään jo kuin oikea asunto ja Hietanen ei voinut kuin ihmetellä, miten pelkästään tämä mökki oli paljon isompi kuin hänen kaksionsa Turussa.

”Niin juu, haittaakos ketään, jos ollaan alasti saunassa?” Koskela kysyi kohteliaisuuttaan. Kysymys oli tarkoitettu lähinnä hartaan uskovaiselle Mäkilälle, sillä ei hän epäillytkään, että muita haittaisi alastomuus millään tavalla.

Rahikainen pysähtyi ihmeissään housut kintuissa, Karjala-pyyhe olallaan. ”Mites sitä yleensä muka muuten sit saunotaan, jos ei alasti?”

”Ei haittaa”, Mäkilä vastasi ja sujahti nopeasti höyryntäytteiseen pimeään huoneeseen.

Ilokseen vuoroja ei tarvinnut jakaa, vaan koko konkkaronkka mahtui nippanappa samaan aikaan lauteille.

”Ihan kuin oltais kanat orrella,khihihi…” Vanhala sanoi tyypillisen kikatuksensa säestämänä.

”Nyt laetetaan pojat liha ritisemmöön!” Rahikainen kiljui innoissaan heittäen samalla löylyä hivenen liikaa. Se sai Suden ja Mäkilän häipymään suosiolla jo heti kättelyssä. Lammiokin sihisi jotain kirosanojen tapaista käpristellessään liian polttavassa kuumuudessa.

Rokka koitti viritellä jutun aihetta, sillä eihän saunassa sentään kuulunut olla kuin jossain pyhäkoulussa. ”Kanoist tuliki mielehen, et mites Koskela siel Pentinkulmal mennee?”

”Mitäpä siellä mitään ihmeempiä. Työtä riittää ja keväällä elukoiden poikimiset ja peltojen kylvöt alkaa, niin kyllä siinä saa taas hommia paiskia oikein urakalla. Äitee on vähän ollut huonovointinen ja isäukon kanssa sitten painetaan. Vanhaksi sekin alkaa käymään, onneksi naapurin Teuvo saadaan avuksi aina silloin tällöin.”

”Jaa, että siel ois mahollisest työmiehen paikka auk?”

”No eivät ne apukädet olisi yhtään pahitteeksi.” Koskela ei viitsinyt kertoa tarkemmin, että vanhempansa olivat oikeasti kovinkin huolissaan, jäisikö Ville-raukka yksikseen tilaa pitämään vanhan isäntäparin potkaistessa joskus tyhjää. Seurusteluasiaan liittyvä kiusallinen keskustelu oli hiljattain käyty eräänä lauantaiaamuna kahvipöydässä.

Akseli oli omaan tapaansa lukenut Maaseudun Tulevaisuutta keinutuolissa Elinan häärätessä keittiössä. Ville oli mutustellut leipäänsä mietteliäänä ja hörppinyt rauhassa kahvia. Oli mukavan rauhallista.

Aivan kuin puskista Koskelan melko suorasukainen emäntä oli möläyttänyt pojalleen:

”No, onkos Ville seurustelurintamalta mittään uutta?”

Kahvit meinasivat mennä väärään kurkkuun. Ville oli luullut jo pääsevänsä tästä aiheesta iäksi eroon. Täyttäisihän hän jo 32 tänä vuonna, joten luulisi, että vanhemmat olisivat jo luovuttaneet. ”Millä seurustelurintamalla?” tämä sanoi loukkaantuneena.

”Elä nyt ittees ota, mut me vaan ukon kanssa ollaan huolissaan, että sinä jäät tänne yksin.”

Ville huokaisi. Sinnikkäästi he näköjään olivat sitten mielessään olleet huolissaan tästä iänikuisesta aiheesta, vaikkei siitä oltukaan hetkeen mitään ääneen mainittu. ”Kyllä minä äitee pärjään ihan hyvin, älä siitä murehdi. Onhan tässä näitä naapureita ja kavereita, joilta voi sitten apua pyytää kun tarvitsee.”

”En minä sitä epäilekään, mutta kun et nyt vaan yksin jäisi tänne kaiken tämän työmäärän kanssa. Ja kyllä ne illat aika yksinäisiä ruppee jossain välissä olemaan, jos sinä täällä metän keskellä vietät loppuelämäsi. Kuka sinusta sitten huolehtii, jos jottain sattuu?”

Mitä ihmettä äiti nyt tällä haki takaa? Järjestettyä avioliittoa? Tosi asiassa Elina oli aina ollut vähän ihmeissään, ettei poikansa ollut seurustellut tai edes osoittanut mitään romanttista kiinnostusta ketään kohtaan. Vaikka tämä oli jo aikuinen, oli pikku-Ville aina heidän poikansa.

Ville jätti tahallaan vastaamatta. Se olkoon hänen oma asiansa. Seurustelun ja romanttisen rakkauden kiemuroista hän ei ollut koskaan päässyt jyvälle ja oli ihan tyytyväinen yksikseen. Tietty joskus sukulaisten häissä tai ristiäisissä oli pienen pieni kaihoisuus herännyt, millaista olisi elää puolison ja perheen kanssa. Ei se sinäänsä hullummalta tuntunut ja varmasti olisi mukava jakaa arjen ilot ja surut jonkun kanssa. Sopivaa henkilöä ei vaan koskaan ollut ainakaan vielä tullut vastaan, eikä sitä väkipakolla voinut ketään ottaa muodon vuoksi itselleen. Rakkaus vaikutti kauhean monimutkaiselta säädöltä, jollaista hän ei elämäänsä juuri nyt muiden kiireiden keskellä kaivannut.

Elina istui vielä pöytään poikansa viereen ja sanoi tälle vakavasti:

”Kun me ei Ville välitetä tuon taivaallista, että onko se sitten nainen taikka mies. Meille on tärkeintä, että sinä vaan saisit sen omankin rakkaasi joskus. Maailma on julma paikka yksikseen.”

”Joojoo äiti.” Keskustelu sai olla tässä.

Koskelan pähkäillessä kiusallisia muistojaan Rokka oli siirtynyt vaivihkaa puhumaan lempiaiheestaan eli itsestään. Tämä jutteli ylpeällä äänensävyllä puuverstaastaan, jossa toimi toistaiseksi osa-aikaisena yrittäjänä tehden pieniä tilaustöitä. Tämän suuri unelma oli heittäytyä kokonaan puusepäksi, mutta vielä lasten ollessa pieniä se ei ollut mahdollista.

”Enpä mie tiiä, mitä se eukko siit sitten ajattelis. Ei se viimeks ainakaan kauhian innoissaan ollu, vaik mie vakkuutin, et kyl niil karhuveistoksil ja kynttilänjaloil ois tilaust meijänkin kylil.”

Kovaäänisen miehen höpötys kuului vielä kuistille saakka Koskelan hiippaillessa vilvoittelemaan kirpeään pakkasiltaan, joka oli pian kääntymässä yöksi.

Runsasluminen talvi oli mahdollistanut odotetut ulkoaktiviteetit ja pojat olivat haltioissaan hyppimässä lumihankeen ja tekemässä toisilleen lumipesuja. Jopa Lehto heitteli lunta innoissaan Riitaojan ja Rahikaisen niskaan. Koskela itse tyytyi katselemaan touhua sivusta Lammion kanssa.

Lukuisten lumienkelien innostama Rahikainen tuli tökkimään Lammiota, joka olisi rauhassa halunnut juoda kivennäisvettään. ”Tuisit nyt siekin mukkaan vähän vilivottelemmaan.”

”En tule.”

”Henkka hei”, Rahikainen sanoi anelevasti mutristaen suutaan.

”En näe tuossa mitään pointtia.”

”Ei kaekessa aina tarviikaan olla. Ja sitä paitsi, paremmin jaksaa saunoo, kun vähän käy hanges. Tuu nyt koettammaan, mie pyyän oekeen nätist.”

Lammio huokaisi. Hän ei tajunnut, miten tuo niin ärsyttävä mies sai hänet aina suostuteltua kaikkeen.

”Ja muistaks sie, et myö just puhuttiin, et ois hyvä ottaa vähän rennommin.”

”Niin puhuttiin.” Mies ei kuulostanut vieläkään vakuuttuneelta sinnikkäästä suostuttelusta huolimatta.

”Tuisit nyyyyy”, Rahikainen aneli söpöimmällä ilmeellään ojentaen kättään.

Lammio oli hetken hiljaa ja tarttui lopulta päihitettynä toisen käteen. ”No tämän kerran sitten.”

Ulkona käytiin riehumassa muutamia kertoja ja Mäkilän helpotukseksi alkoholia ei väsähtänyt porukka jaksanut nauttia niin tiukkaan tahtiin kuin laivalla. Juomia jäi jopa runsaasti yli väen alkaessa olla valmiita painumaan vällyjen väliin. Rokan ja Lehdon suurimpana huolen aiheena tuntui olevan se, mitä ylimääräisille juomille tapahtuisi. Kariluoto oli ehdottanut, että ainakin viinipullot voisi jättää kohteliaasti talon emännälle kiitokseksi tai seuraaville vieraille.

”No ei missään nimessä hyviä viinejä jätetä jonkun ruotsalaisen eukon juotaviksi”, Lehto oli sanonut närkästyneenä. Hän suunnitteli, että lastin voisi kai hyvällä omallatunnolla ottaa bussin tavaratilassa mukaan.

Suurimman osan luovuttua saunomisesta viimeisinä lauteille jäivät enää Koskela, Hietanen, Kariluoto ja yllättäen myös Riitaoja. Lehto oli tätä houkutellut jo nukkumaan, mutta pienessä solukämpässä arkensa viettävä mies halusi vielä hyvät löylyt pihasaunassa kun se kerrankin oli mahdollista. Sitä heitettiinkin vähän inhimillisemmin Rahikaisen painuttua petiin Lammionsa kanssa kerrankin hyvissä ajoin.

Pojat istuivat suomalaiseen tyyliin hiiren hiljaa lauteilla, kunnes yllättäen Riitaoja rikkoi jään:

”Pojat, mie vaan haluaisin sannoo…mie olen niin kauhian onnellinen, että saan olla semmonen kuin olen eikä teijän kans tarvii esittää mittään.”

Hietasella kävi hetken ajatus, että oliko toinen juonut jo liikaa, kun tuollaisia alkoi hempeillä. Hän äkkäsi kyllä tuota pikaa, että Riitaojalle oli heidän porukastaan helpointa puhua tunteistaan, joten tällainen avautuminen taisi olla ihan tyypillistä.

”Niin mitä sää tol meinaas?”

”Sitä vaan meinaan, ett kun aina on pitäny esittää jottain muuta, mitä oikiasti sisimmässään on. Työ kun miut tunnette niin tiiätte, etten mie oo sellanen tavallinen suomalainen mies millään taval. Kouluaika oli pahinta aikaa miun elämässä, kun piti vaan yrittää olla normaalisti, vaik koko ajan tuntui siltä, etten oo onnellinen. Jotenkin sitä vuan…valehteli ittelleen. Ja sit siitä joutui kärsimään niin paljon, et miun on vieläkin vähän vaikia puhhuu siitä”, mies sanoi ujosti. Aihe oli tälle selkeästi arka paikka.

”Aina mie oon tiennyt sydämessäni et…mie tykkään pojista, mut en oo sitä nuorempana hyväksynyt, kun aina puhuttiin, että teinipoikien kuuluu tykätä tytöistä ja silviisii…ja kyl mie yritin, mut ei siitä tullu yhtikäs mittään. Onneks nykyään, aika pitkälti teijän ansiosta, ehkä alan tajuumaan, etten mie oo viallinen tai väärä. Siitä mie olen niin kauheen onnellinen.”

Muutaman saunaoluen herkistämää Hietasta liikutti toisen tunteilu. ”Se on kyl hianoo kuul, et sää oles menny ettepäin ja hyväksyny ittes. Ei sullakaan kyl oo helppoo ollu koskaan, kyl mää sen tiiän. Mut en mää kyl ymmär, et kui sun pitäis tollast hävet. Kai kaik saa tykät kenest haluu. Pääasia, et tykkää ja on rakkaut elämäs.”

Heitettyään vähän lisää löylyä mies lisäsi vielä: ”Jaa niin juu, en mää muistanu aikasemmi sannoo, mut onneks olkko sul ja Lehdol. Oikke hiano uutinen, et te olet yhes ny vihdoin ja viimein. Kyl sekin miäs on muuttunu niin pali ihan vaan sun ansiost.”

”Kiitos.”

”Oikeestas, helvetti soikoon, kyl mää sit rakastan teit kaikkii poja. Misä mekin oltais ilman toisiamme.”

”Niin miekin. Kiitos, kun työ ootte olemas.”

Hietasen molemmin puolin istuvat Kariluoto ja Koskela eivät olleet hetkeen sanoneet mitään. Koskela oli vaikuttunut kauniista sanoista, muttei hän oikein tiennyt, miten reagoisi. Kyllä hänkin tätä porukkaa rakasti, ei siitä ollut epäilystäkään.

”Riitaoja, arvostan tosi paljon rohkeuttasi olla oma itsesi”, Kariluoto sanoi ja pienen tauon jälkeen lisäsi hiljempaa: ”Voinko minä myös kertoa teille jotain?”

”No totta kai”, Riitaoja ja Hietanen sanoivat yhdestä suusta.

”Kun…tästä en ole teille kertonutkaan tai oikeastaan kellekään Sirkkaa lukuun ottamatta, mutta… minun elämässä ei ole mennyt kauhean hyvin tässä lähiaikoina. Viime syksynä olin tosi uupunut työhön ja varmaan koko elämääni muutenkin ja olin sairaslomalla hetken aikaa. Hetkeen en päässyt edes sängystä ylös ja Sirkka joutui pitämään minusta huolta kuin jostain mielisairaasta ja se…hävettää vieläkin.”

Muut pojat kuuntelivat myötätuntoisina vahvana ja menestyksekkäänä pitämänsä henkilön kertomia kipeitä asioita. Koskelan olisi tehnyt mieli rutistaa toinen halaukseen saman tien. Tämä oli joutunut kokemaan niin kovia. Hietanen oli aivan äimän käkenä, sillä tämä oli aina ajatellut Kariluodon olevan itse herra täydellinen ja välillä oli siitä jotain kettuillutkin. Miehellä oli selkeästikin olemassa haavoittuva puolensa, jota Hietanen ei ollut koskaan huomannut, sillä Kariluoto oli aina ollut loistava piilottamaan omat tunteensa ja väsymyksensä, mikä oli sitten näköjään lopulta kostautunut näin.

”Niin on ollut sitten vähän…parisuhteessakin rakoilua. Tai noh, ei meillä Sirkan kanssa kauhean hyvin ole mennyt. Olen jotenkin niin voimaton tämän tilanteen kanssa, se on syönyt minua sisältä jo jonkin aikaa.” Hieman itkunsekaisella äänellä tämä vielä lisäsi: ”Kun haluaisin olla vaan se täydellinen mies, mutten vaan pysty, vaikka kuinka yrittäisin. Ja tiedän, että Sirkka on tosi pettynyt minuun. Kun hänellä oli tietty käsitys minusta ja nyt sitten tosi asiassa olenkin vaan…heikko ja epäonnistunut. Täysi nolla”

”Et oo missään nimessä huono. Miusta tuommoset ajatukset vaan todistaa, että sie oot ihiminen kuten me kaikki muutkin. Ei kukkaan pysty olemaan täydellinen ja sie oot just hyvä tuommosena”, Riitaoja sanoi myötätuntoisesti.

Hietanen nyökytteli vieressä. ”Saank mää kyssyy, et mitä sää meinaas täst eteenpäi ku mennää takas kottihi?”

Kariluoto oli samaa pohtinut itsekseen niin lukemattomat kerrat, että päähän jo sattui. ”En todellakaan tiedä. Pakko kai vaan yrittää mennä päivä kerrallaan. Sirkka kovasti haluaisi tekohengittää meidän parisuhdetta ja on tässä alkuvuodesta ehkä hitusen paremmin mennytkin. Mutta…jotenkin pelottaa niin helvetisti, että kaikki alkaa taas mennä alamäkeä keväällä. En vaan tiedä, jaksanko enää sitä samaa rumbaa uudestaan. Jotain pitäisi varmaan muuttaa, mutta en minä oikein tiedä, mistä lähtisin liikkeelle.”

Yllättäen Koskelakin yhtyi juttuun. ”Etpä sinäkään voi kaikkea kontrolloida ja kaikkesi olet tehnyt. Se riittää. Sinä riität sellaisena kuin olet meille kaikille.”

Kariluoto nyökkäsi ujosti ja sanoi: ”Kiitos Ville ja kiitos teille kaikille…tämä reissu tuli kyllä täydelliseen saumaan minun elämässä”,

Hietanen oli hämmentynyt, eikä osannut sanoa mitään lohduttavaa. Häntä alkoi kaduttaa, että oli joskus jopa kiusannut Kariluotoa tämän menestymisestä. Tosi asiassa hän oli aina ollut kateellinen ja ajatellut toisen päässeen niin helpolla kaikesta. Tämä oli lapsellisesti tehnyt oletukset toisen elämästä ja ajatuksista, vaikkei niistä mitään ollut todellisuudessa tiennytkään.

”Aatelkaa kui sukkela tääkin maailma on. Kaikkee pitäis ol ja sit kun sitä on, niin sit ei vaan millään jaks pittää kaikkii palikoi käsis. Ei kai me olla mittään helvetin koneit sit kuitenkaan, vaik siihen suuntaan meit koitetaan viäd. Pitää ol hyvä koulus, kilpailla tyäpaikast, ol iso rahapussi ja kaunis vaimo, pari mukulaa ja komia talo. Sit kun ne on, niin sit tuntuuki vaa tyhjält. Tavallissii ihmissii taidetaa sit kaik ol lopult kaikkine vikoinemme päivinemme. Mul niit ainakin piissa vaik toisil jaettavaks. Ja sul ei ol Kariluato kyl mittään häppemist. Sää ole kovaa tyät tehny ain ja silti jaksanu meit muitaki kannustaa. Ehkä sun pitäis ottaa vähän huilii omast elämäst välil ja keskittyy muuhunki ku suarittamisee.”

”Älä muuta sano”, Koskela sanoi vielä Hietasen sanojen jatkeeksi.

Hiljaisuus laskeutui saunaan kaikkien pureskellessa mielessään äskeistä keskustelua. Ilmassa oli haikeaa tunnelmaa, sillä odotettu reissu oli pian tulossa päätökseensä. Heidän välisestä vahvasta siteestään oli todisteena, että he pystyivät puhumaan näinkin henkilökohtaisista ja raskaista aiheista luottamuksellisesti. Kaikki olivat hiljaa mielessään vahvasti sitä mieltä, että tämä porukka pitäisi, vaikka mitä tulisi elämässä.

”Saank mie heittää viel viimäsen löylyn?” kysyi Riitaoja lopulta. Kukaan ei vastannut mitään, joten tämä tulkitsi sen myöntymisen merkiksi.

Viimeisen löylyn vihdoin hiivuttua Koskela sanoi: ”Jaaha, kai sitä nukkumaan pitäisi sitten mennä.”

Pukuhuoneessa istuttiin vilvoittelemassa vielä hetken aikaa. Hietanen oli haikealla päällä, eikä olisi halunnut uskoa, että huomenna pitäisi jo erota tästä rakkaasta porukasta. ”Kai me järjestetään usseemminkin jottain kokoontumisii? En mää ainakaan pistäis pahitteeks.”

”Se olisi vallan mainio idea. Sellainen tuli tässä mieleen, että kyllä meilläkin torpassa on aina tilaa, jos siellä haluttaisiin juhlia joku viikonloppu, jos ei meidän porukat haittaa ketään. Pohditaan huomenna sitten tarkemmin kaikkien kanssa.”

”Oi, se oiskin ihanaa nähä se teijän maatila ja niitä elukoita!” Riitaoja sanoi silmät säihkyen.

Raukeat miehet toivottivat toisilleen vielä hyvät yöt ja halasivat onnistuneen päivän päätteeksi. Koskela ihmetteli, miksei Kariluoto tullut vielä nukkumaan.

”Minä katson vielä paikat kuntoon, ettei aamulla tarvitse säätää, mutta tulen tuota pikaa”, tämä sanoi hymyillen muiden painuessa petiin kauhulla odottamaan aamun aikaista herätyskellon soittoa ja viimeistä matkapäivää.

[trevardes]

Joulukalenterific: Sinut vain, ja aikaa (luukku 19)

Tämän luukun sanamäärä: noin 1700

Disclaimer: En omista hahmoja enkä saa tästä rahaa.

AO3 linkki: https://archiveofourown.org/works/16800100/chapters/40128194

Luukun summary:

Aliisa hymyilee vähän kiusaantuneena, mutta kuitenkin hyvillään. Se ei ole oikein isoveljeltä, mutta kateus vihlaisee Riitaojaa kipeästi. Aliisa on heistä se, josta heidän vanhempansa voivat olla ylpeitä. Kyllä hänkin välillä vähän kapinoi kristillisiä arvoja vastaan, mutta hänellä on kuitenkin mukava poikaystävä ja lukion jälkeen tähtäimessä lääketieteellinen. Riitaoja itse ei voisi edes viedä kotiin näytille ketään sellaista, kenestä pitää.

***

Luukku 19 - Keskiviikko

Tasan kello kolmelta Riitaoja klikkaa puhelinkuvaketta ja istuutuu tietokoneensa ääreen. Hänen ei tarvitse odottaa kauaa, sillä puhelun ajankohta on sovittu etukäteen. Aliisan leveästi hymyilevät kasvot täyttävät pian tietokoneen ruudun.

“Hei!” sisko tervehtii iloisesti.

“Hei”, Riitaoja hymyilee takaisin. “Mitä kuuluu? Vieläkö sinul on paljon koulua?”

“Kaks päivää! Ei me enää mitään oikeestaan tehä. Katotaan huomenna joku elokuva ja sitte perjantaina on joulujuhla ja todistusten jako.”

Aliisa on hyvä koulussa, todistukseen on aika varmasti odotettavissa on rivi ysejä ja vähintään muutama kymppi. Ehkä joku stipendikin. Kuulemma hän myös laulaa luokan joulujuhlaesityksessä. Aliisa on heistä kahdesta se sosiaalisempi ja rohkeampi. Hänellä on iso kaveripiiri, toisin kuin Ristolla, jolla on vain muutama läheinen ystävä kotikaupungista, ja täältä nyt Sirkka, Tassu ja Tyyne.

Riitaoja kyselee siskoltaan koulusta ja kavereista. Kaikki kuuluu sujuvan hyvin, ja Aliisalla on kuulemma poikaystäväkin. Vuoden vanhempi, eli siis ensimmäistä vuotta lukiossa.

“Onhan se hyvä sinul?” Riitaojan on pakko kysyä.

“No en minä vielä tiijä, ollaan oltu vasta vähän aikaa”, Aliisa vastaa. “Mutta ihana se on. Viikonloppuna käytiin leffassa ja sitten se laittoi minul ruokaa. Äiti tapas sen viime viikolla ja sano, että se on ‘oikein mukava poika’.”

Aliisa hymyilee vähän kiusaantuneena, mutta kuitenkin hyvillään. Se ei ole oikein isoveljeltä, mutta kateus vihlaisee Riitaojaa kipeästi. Aliisa on heistä se, josta heidän vanhempansa voivat olla ylpeitä. Kyllä hänkin välillä vähän kapinoi kristillisiä arvoja vastaan, mutta hänellä on kuitenkin mukava poikaystävä ja lukion jälkeen tähtäimessä lääketieteellinen. Riitaoja itse ei voisi edes viedä kotiin näytille ketään sellaista kenestä pitää.

“Onko sinul kettään?” Aliisa kysyy, kuin lukisi hänen ajatuksensa.

“Ei”, Riitaoja sanoo, mutta kuulee itsekin, ettei hänen äänensävynsä ole ollenkaan vakuuttava.

“Ootko ihan varma? Se oli minust niin mukava se Tassu.”

“Mitä - ei”, Riitaoja torjuu. “En minä Tassusta sillä taval. Ja sillä on se Antti.”

“No höh”, Aliisa murjottaa. Hän oli Riitaojan luona kylässä syyslomalla ja tapasi silloin Tassun ja Tyynen kun he tulivat kahville. Siitä Aliisa on nyt näköjään keksinyt isoveljelleen poikaystäväehdokkaan. Tassu on kyllä ihana ihminen, mutta ilmeisesti sellainen ei ole Riitaojan tyyppiä. Hänen tyyppiään voisi tätä nykyä kuvata lähinnä sanoilla ‘tatuoitu’, ‘vihainen’ ja ‘asiakas’.

“Sinustako se olis okei? Jos minulla olis joku… semmonen?” Riitaoja kysyy.

“No tietenkin olis! Ihan oikiasti. Minä en elä missään kivikaudella”, Aliisa tuohtuu, ja Riitaojaa hymyilyttää. On kiva tietää, että hänellä olisi edes joku liittolainen, jos joskus hänelläkin olisi joku joka tuoda kotiin näytille.

“Äiti ja isä on sitten vähän eri asia.”

“Niin”, Aliisa huokaa myötätuntoisesti ja näyttää melkein yhtä surulliselta, kuin miltä Riitaojasta tuntuu.

“Mut Risto kyl minä uskon, että ne oppisivat olemaan jos sinul olis joku, joka tekis sinut onnelliseks. Ne näyttää sitä tosi huonosti, mut se on niille kuitenkin tärkeää.”

“Niinkö sinusta?”

“No tietenkin. Äiti ei muusta puhukkaan ku siitä, että kohta Risto tulee kotiin.”

Riitaoja hymähtää. Niin se aina menee. Ensin on kivaa, hetken aikaa halaillaan ja nauretaan ja vaihdetaan kuulumisia, mutta lopulta he ottavat aina yhteen jostain. Vanhemmat alkavat ryöpyttää hänen niskaansa kohteliaiksi naamioituja haukkuja ja vaatimuksia, Riitaoja ei kestä sitä ja pakenee ulos tai vanhaan huoneeseensa, ja molemminpuolista mykkäkoulua kestää siihen asti, että Riitaoja itse menee pyytämään anteeksi, vaikkei olisi edes tehnyt mitään. Hän ei oikein osaa kuvitella vievänsä ketään niin myrkylliseen ympäristöön, etenkään Lehtoa, jota hän haluaisi päinvastoin suojella kaikelta ikävältä.

“Ootko varma, ettei sinul oo kettään?” Aliisa kysyy. Hän todellakin on aivan liian tarkkanäköinen.

Kaipa siitä oikeastaan voiso kertoa. Riitaoja on kipeästi kaivannut jotakuta, jolle uskoutua tästä. Aliisaan ainakin voi luottaa, hän ei kerro kenellekään.

“Tavallaan on. Älä innostu vielä”, hän kiirehtii sanomaan, kun näkee Aliisan riemastuneen ilmeen tietokoneen ruudulla.

“Se on semmoinen turha ihastus voan. Ei siitä mitään tuu.”

“Miksi ei?”

“No minä tunnen sen töiden kautta, olis sopimatonta yrittää mitään. Eikä se vaikuta siltä, että olis oikein kenestäkään kiinnostunut.”

“Eli onks se sitten ässä? Voi sinuu ja tota sinun huonoo tuuria”, Aliisa huokaisee surullisesti.

“En minä siitä tiiä, ei välttämättä”, Riitaoja korjaa, “vaan sellainen... yrmeä.”

“Aww”, Aliisa nauraa, ja Riitaoja pudistaa päätään tuskastuneena.

“Minä tykkään siitä ihan liikaa. Jos pystysin, niin olisin sen kanssa voan koko ajan. Tää on ihan outoa, ei minul oo ollu tällästä pitkään aikaan.”

“Voi Risto”, Aliisa hymyilee. “Tuo on jotenki tosi söpöä. Millanen se on, mikä sen nimi on?”

Lehdon etunimi on Toivo, Riitaoja tietää varaustiedoista sekä pienimuotoisen yöllisen Facebook-stalkkauksen jälkeen. Ei kuitenkaan tunnu oikealta sanoa sitä. Hän ei käytä sitä nimeä Lehdon kanssa ollessaan, ei ole saanut lupaa tulla niin lähelle, joten ei hän sitä voi toisillekaan kertoa.

“Sen nimi on Lehto”, hän päätyy sanomaan yksinkertaisesti. “Se on vähän minua vanhempi, semmoinen... komea, aika lyhyt, vaaleahiuksinen. Se käy paljon salilla ja. Näyttää siltä.”

Riitaojan ääni haipuu loppua kohden ja hän tuntee punastuvansa. Aliisa hihittää iloisesti.

“Voi että, kuulostaa ihanalta. Sinä tosissas tykkäät siitä, etkö voan?”

“Niin tykkään”, Riitaoja myöntää surkeana.

“Etkö vois yrittää kuitenkin? Pyytää sitä ulos tai jottain?”

“En minä voi, ei se varmaan halua sellaista minun kanssa.”

Aliisa huokaisee syvään. “Sinä oot niin ujo etkä yhtään luota siihen, että ihmiset pitäs sinusta, ja se pistää sinun perspektiivin ihan vinoon. Mut Risto sinä oot ihan mahtava tyyppi, ja niin kiltti, ja komeekin. Jossei se tykkää sinust, niin vikaa on sen päässä eikä sinussa.”

“Kiitos”, Riitaoja sanoo hiljaa. Aliisa puhuu usein tuollaisia, mutta jotenkin se liikuttaa joka kerta. Kunpa hän olisi tässä vieressä eikä yli sadan kilometrin päässä. Riitaoja haluaisi vetää siskonsa tiukkaan halaukseen.

“Ihan oikeesti, kysy siltä”, Aliisa jatkaa. “Jos menee mettään niin saat syyttää sitten minnuu ja minä ostan sinul lohtusuklaata kun tuut käymään täällä.”

Riitaoja pudistaa hymyillen päätään, ja Aliisakin antaa lopulta olla. He siirtyvät vielä muihin aiheisiin ennen kuin lopettavat puhelun, mutta Riitaojan ajatukset jäävät pyörimään Aliisan sanoihin. Ajatus on niin houkuttava. Jos hän kysyisi, niin sitten hän ainakin tietäisi, olisi vastaus sitten mikä tahansa. Sitten hänen ei tarvitsisi jäädä pohtimaan eikä arvailemaan.

Aliisa hymyilee niin tietävästi Riitaojaa hyvästellessään, että aivan varmasti tietää, millaisille laduille hänen ajatuksensa ovat lähteneet.

*

Myöhemmin illalla Riitaoja makoilee sängyllään ja katsoo Elementarya, kun saa yllättäen viestin Sirkalta.

hei kulta, mitä puuhailet? :D

Riitaojaa hymyilyttää kun hän naputtelee ystävälleen vastausta.

hei muru <3 en mitään, miten niin?

loistavaa! lähtisitkö kahville? mun pojat on niin äijämäisillä treffeillä et en halunnu mukaan, ja mun tekee mieli puhua paskaa ja syödä jotain kammottavan rasvaista ja sokerista :’D

mielelläni :) Riitaoja vastaa. Tästä onkin hetki, kun hän on viimeksi nähnyt Sirkkaa kasvokkain, ja hänellä on ollut ihan ikävä. Tassua ja Tyyneä sentään näkee yliopistolla säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta Sirkan poikaystävät, Riitaojan opiskelu, sekä heidän kummankin työt vievät niin paljon aikaa, että tapaamiset ovat kortilla.

Sirkkaan tutustuminen on ehdottomasti ollut Riitaojan työn parhaita puolia. On niin mukavaa, kun on työkaverina joku, jolle voi puhua niin työjutuista kuin muustakin. Sirkka ymmärtää Riitaojaa hyvin, ja on muutenkin suloinen hirveän ihminen. Hänen kohellustaan on hauska seurata, ja hänen hajamielisen aurinkoinen luonteensa onnistuu aina piristämään Riitaojaa.

Oikeastaan Riitaoja on jo melkein tehnyt päätöksensä Lehdon suhteen, mutta voisi jutella siitä vielä Sirkan kanssa. Tällä on kuitenkin tätä työtä tehneenä ja edelleen firmassa mukana olevana vähän erilainen näkemys kuin Aliisalla, ja ehdottomasti objektiivisempi kuin Riitaojalla itsellään.

*

Sirkka istuu jalat koukussa nojatuolissa, edessään iso pala juustokakkua. Kahvinsa hän juo mustana ja hymyilee huvittuneena Riitaojan valtavalle, supersokeriselle tonttulatelle.

He vaihtavat viimeaikaisia kuulumisia. Ilmari ja Jorma ovat parhaillaan jonkinlaisella arcade-kierroksella joka sisältää keilausta, ilmakiekkoa, laser tagia, ynnä muuta pelillistä puuhaa. Sirkka ei juuri ole sellaisesta kiinnostunut.

“Oon välillä niin onnellinen siitä, että meitä on kolme”, hän mietiskelee suu täynnä juustokakkua. “On niin vapauttavaa jättää ne välillä leikkimään keskenään jos haluaa tehdä itse jotain muuta.”

Riitaoja naurahtaa, ja Sirkka hymyilee hänelle silmät tuikkien.

“Ihanaa oikeesti nähdä taas pitkästä aikaa. Mitä sulle kuuluu?”

“Ihan hyvää, oon tosi helpottunu, että koulu loppui ja sain kaiken tehtyä. Aatoksi meen sitte Muurameen niinku ennenkin.”

“Kerro Aliisalle terveisiä”, Sirkka hymyilee.

Riitaoja lupaa kertoa. Sirkka kyselee miten hänellä muuten menee, ja Riitaoja päättää uskaltaa ottaa asiansa esille.

“Itse asiassa… on minul vähän huolia.”

“Voi ei”, Sirkka huolestuu. “Ootko kumminkin ihan okei, vai ihan jotain vakavaa?”

“Joo, ei tässä mitään ihmeellistä, minä vaan… tää on nyt - tosi noloa ja vähän, vähän sopimatontakin… Eikä minun oikeestaan pitäis kuormittaa sinnuu näillä tämmösillä.”

Puhe takkuaa ja Riitaoja punastuu.

“Kerro nyt kun alotit, mä haluan auttaa jos pystyn”, Sirkka kannustaa. Hänen ymmärtäväinen katseensa rohkaisee Riitaojaa jatkamaan.

“Okei. Mitä jos… mitä jos rakastuu asiakkaaseen?”

Sirkka yskähtää juustokakkua väärään kurkkuun.

“Risto”, hän köhii. “Tuota mä en osannu odottaa!”

“Tiiän! Ei minul oo ennen käyny näin, en yhtään tiiä mitä tehä”, Riitaoja tunnustaa.

“Onko tämä nyt se jolla oli se useamman kerran lahjakortti?”

“On. Ei minul oo tässä juuri ollu muita, oon ollu sen verran kiireinen koulun kanssa.”

“Okei. Onhan tää periaatteessa odotetavissa”, Sirkka myöntää. “Ihan normaalia kun on niin läheisissä tunnelmissa, ja tuleehan siinä juteltuakin. Ootko tehnyt jotain?” Hänen hymynsä taipuu pieneksi ilkikuriseksi virneeksi.

“En!” Riitaoja säikähtää, ja punastuu varmaan hiusrajaansa myöten.

“Tai no viimeksi meinasin kyllä suudella sitä”, hän myöntää hiljaa ja katselee kahvikuppiaan kun ei kehtaa kohdata Sirkan kiinnostunutta katsetta. “En tarkoittanut, mutta kun se on siinä ja niin ihana ja minä pidän siitä niin kauheasti.”

“Voi Risto”, Sirkka sanoo hellästi ja tarttuu hänen käteensä. “Ei mitään hätää. Mut hyvä, ettet työaikana oo tehny mitään. Meidän protokollahan kuitenkin on, että ei mitään suhteita asiakkaisiin, niin kuin sä tiedätkin.”

Riitaoja nyökkää. Suuri osa koulutuksesta on sitä, että uuden työntekijän päähän iskostetaan, ettei asiakkaiden kanssa vehdata, jottei kenellekään ja tule mielikuvaa, että he ovat sellainen yritys. He myyvät viatonta, hellää ja terapeuttista läheisyyttä, eivät seksiä tai seuraa sinänsä.

“Mun ei pitäis sanoa tällaista”, Sirkka jatkaa puoleen ääneen, “mutta ihan omasta puolestani sanoisin, että jos pidät tästä jätkästä niin älä anna tilaisuuden mennä sivu suun. Onko teillä monta kertaa vielä jäljellä?”

“Kaksi voan”, Riitaoja kertoo. Häntä ahdistaa ajatus siitä, että kohta se loppuu. Jos hän uskaltautuu lähestymään Lehtoa ja tämä sanoo ei, niin kaikki loppuu siihen, eikä Riitaoja varmaan nää Lehtoa enää koskaan.

“Mä sanosin, että oot nyt ne vikat kerrat normaalisti, ja sitten sen jälkeen pyydät sitä ulos, ihan omana ittenäs etkä meidän työntekijänä”, Sirkka neuvoo ja silittää Riitaojan rystysiä rauhoittavasti.

Riitaoja nyökkää. Niin hänen on pakko tehdä. Aloitteen tekeminen pelottaa häntä kamalasti, mutta hän ei halua päästää Lehdosta irti. Hän haluaa ainakin yrittää, vaikka tulisikin torjutuksi.

Sirkka puristaa hänen kättään ja hymyilee lämpimästi, kuin olisi hänestä ylpeä. Hän pyytää Riitaojaa kertomaan Lehdosta ja tunteistaan vähän lisää, ja Riitaoja kertoo. Kertoo kuinka Lehto on ensinäkemältä vähän pelottava, mutta kuinka hänen kovan kuorensa alta on pikkuhiljaa paljastunut ihana, lojaali ja mielenkiintoinen ihminen, joka välittää todella paljon läheisistään ja jonka Riitaoja haluaisi oppia tuntemaan vielä paljon paremmin. Sirkka kuuntelee hänen vaahtoamistaan hymyillen, ja Riitaojasta tuntuu ensimmäistä kertaa oikeasti, että ehkä hän todella uskaltaa tarttua tähän mahdollisuuteen.

[kelkkamonologi]

En saa silmiäni irti susta (1/x)

Tätä ei pyydetty, mutta tuli vaan idea :)

Hahmot: Voitto Koskela, Lammio, Akseli Koskela

Vastuuvapaus: Hahmot Väpän, en saa rahaa tästä

Disclaimer: Laitto lukio au

Voitto oli tavannut koulussa hyvännäköisen pojan, jonka tiesi vuoden vanhemmaksi, mutta silti samalla vuosikurssilla, sillä Voitto oli mennyt vuotta aikaisemmin kouluun. Joku isän todella hyvä idea. Kaverin nimi oli Mikko Lammio. Tämä oli tullut samaan kouluun abivuodeksi. Ei Voitto ollut ikinä ajatellut, että voisi ihastua samaa sukupuolta oleviin henkilöihin. Ei siitä oltu ikinä puhuttu kotona ja, jos oli, niin hyvin kielteiseen sävyyn. Kai Lammio oli jotenkin vain erityisen komea ja jotenkin paha poika, jonka ympärillä tytöt parveilivat. Ei sillä, Voitto sai oman osansa tytöistä, muttei ikinä uskaltanut tehdä aloitetta tai mennä ykköspesää pidemmälle ellei toinen osapuoli sitä pyytänyt. Ja yleensä ei ollut. Voiton ujous pidätteli häntä tekemästä suuria päätöksiä.

Eräällä kurssilla Mikon vieressä oli tyhjä paikka ja Voitto tiesi, ettei kavereita ollut samalla kurssilla. Hän keräsi kaiken rohkeutensa ja käveli tämän viereen. ”Onks tässä vapaa paikka?” Voitto kysyi ja ennen kuin sai vastauksen, hän istui alas. ”Kai se sitten on. Turha kurssi, sano minun sanoneeni. Ketä kiinnostaa joku saatanan filosofia? Eikö yksi pakollinen riitä?” Mikko hymähti ja katseli Koskelan profiilia. Lähes täydellinen, ainoat miinukset lätkäjätkätukasta ja siitä, että kello oli oikeassa ranteessa eikä vasemmassa. ”Ei mua ainakan. Sen takia mä olen viivytelly tän kurssin ottamista abivuodelle. Varmaan tota opee kiinnostaa.” Voitto hymyili ujosti ja alkoi kirjoittaa paperille muistiinpanoja. ”Sinä olet vasenkätinen?” Mikkoo kysyi ja sai selityksen, miksi Koskelan kello oli oikeassa ranteessa. ”Juu… Ainoo meitin perheessä. Tiedä sitte, että miks.” Voitto hymähti. ”Voitto ja Mikko! Hiljaa siellä takapenkissä tai lennätte ulos luokasta ja näin ollen kurssilta.” opettaja sanoi. Mikko hymyili Voitolle ja kirjoitti lapulle: ’Vaikutat kivalta. Ruokkiksella tulet kanssani samaan pöytään.’  Voitto nyökkäsi vastaukseksi.

Koko loppupäivän Mikko ja Koskela puhuivat asioista ja huomasivat, että heillä oli paljon yhteistä. Urasuunnitelmat niin ja näin, samoja kursseja, samanlainen tyylitaju. Mikko kuitenkin osoitti, ettei pitänyt Koskelan hiuksista. Tämä vastasi jotain, että joukkueen sääntöihin liittyi kasvattaa hiuksia kauden loppuun asti. Miko hyväksyi selityksen ja pyysi Voiton koulun jälkeen kahville. Mikko oli juuri saanut ajokortin ja oman auton ja hänellä oli jokin pakko esitellä Mersuaan. Tottakai Voitto suostui lähtemään kahville, vaikka se tarkoitti, että pitäisi lainata Akustilta rahaa. Vaikkei kummisedällä ollut rahasta pulaa, Voitto ei aina kehdannut pyytää tältä rahaa. Isältä rahaa oli turha pyytää, mitä nyt poika sai parikymppiä kuukausirahaa, joten oli pakko turvautua Akuun.

Mikko pysäköi A-sarjan Mersunsa kauppakeskuksen eteen ja nousi autosta. Oli tuulinen lokakuinen iltapäivä ja hän korjasi kaulahuiviaan. Voitto nousi autosta ja veti pipon paremmin päähänsä. He kävelivät kauppakeskukseen sisälle ja kahvilaan. Voitto ei juonut kahvia, vaan otti limsan ja berliininmunkin. Mikko otti kahvin ja korvapuustin. He istuivat pöytään, jossa oli kaksi tuolia. Ei kukaan pääsisi häiritsemään.

”Kuis sä muuten vaihdoit abivuodeks kouluu?” Voitto haukkasi berliininmunkkiaan. ”Isäni työn takia… Koko ajan pitää muuttaa ja nyt sitten Tampereelle. Helsingistä tänne. Armeijassa hän on töissä ja kai haluaa minutkin sinne…” Mikko kohautti olkiaan. ”Siistiä. Haluukko sä sitä?” Voitto kysyi ja Mikko pudisti päätään. ”En tiedä vielä. Intissä sen varmaan näkee. Ja ellen muuten pääse AUKiin ja RUKiin niin isä puhuu minut sinne. Mutta… tällä hetkellä suunnitelmissani on jotain politiikkaan liittyvää… Ehkä jopa valtiotieteitä ja sieltä eduskuntaan ja presidentiksi. Entä sinulla?” Mikko otti nahkatakkinsa pois päältään. ”Kaikki ihan auki. Vähän houkuttelis lähtee pelaan rapakon taakse yliopistosarjaa, mutta sitä ennen pitäs hoitaa intti alta pois. Veli on intissä tällä hetkellä ja luultavasti vaan kuus kuukautta.” Voitto hörppäsi limsaansa. ”Kuulostaa hyvältä. Ammattilaiskiekkoilija?” Lammio hymyili kahvikuppinsa takaa. ”Ei taida rahkeet riittää. Ja mistäs sitä tietää, jos tässä tapahtuu joku loukkaantuminen tai jotain.” Voitto virnisti. ”Niin. Eikös se niin mene, että urheilija ei tervettä näe?” Mikko nyökkäsi. ”Vähän joo. Mut sen mä sanon, että maatila jää Junnulle.” Voitto sanoi itsevarmasti.

Mikko vei Voiton Pentinkulmalle. Voitto kyllä sanoi ottavansa bussin, mutta Mikko oli herrasmies ja vei hänet kotiin. Ja vaikkei Mikko sitä ääneen sanonut, Voiton kanssa oli mukavaa jutella. Aika tuntui pysähtyvän. Ja Mikon teki mieli nähdä Tampereen lähiseutua ja niitä paikkoja, joissa hänen kaverinsa asuivat. Aina uuteen paikkaan muuttaessa hänellä oli pakkomielle nähdä kaveriensa kotiolot. Oliko muillakin erittäin tiukka ja kuria pitävä isä, mutta samaan aikaan rakastava ja ymmärtäväinen äiti. Lähes kenelläkään ei, mutta Mikon oli pakko saada tietää muiden vanhemmista.

Voiton kohdalla tilanne oli toisin. Isä oli pihalla ja oli heti mulkoilemassa valkoista, uudenhohtavaa autoa, joka kaarsi pihaan. Voitto kiitti Mikkoa kyydistä ja käski lähteä nopeasti ennen kuin isä tulisi huutamaan. Oli kuitenkin liian myöhäistä. Akseli Koskela oli huomannut auton ja poikansa nousevan sen kyydistä. Mikko ei kehdannut lähteä.

”Kenes kyydillä sä kotio tulet? Näköjään jonkun porvarin lapsen.” isä tiuskaisi. ”Öh… Mikon. Ja älä ny siittä huuda, että mulla on kavereita, joilla on auto.” Voitto räpläsi reppunsa hihnaa ja huomasi sen olevan melkein katki. Pitäisi pyytää Akua ostamaan uusi. ”Olen Mikko Lammio, herra Koskela. Sain noin kuukausi sitten kortin enkä ole tehnyt liikenteessä mitään rikkeitä. Inssi meni ensimmäisellä läpi. Poikasi on turvallisissa käsissä. Isäni maksaa bensat, ettei siitä tarvitse huolehtia.” Lammio selitti. ”Selvä. Ja Voitto, sisälle tekeen läksyt. Niinkun olis jo.” Akseli tiuskaisi. ”Kiitti kyydistä. Nähään huomenna.” Voitto hymyili Mikolle ja lähti sisälle.

Voitto googlaili yön pimeinä tunteina seksuaalisesta suuntautumisesta ja tuli tulokseen, että hän oli luultavasti biseksuaali. Tai sitten Mikko oli vain joku hyvännäköinen kaveri, muttei mitään vakavampaa. Voitto tiesi, ettei sitä otettaisi hyvällä vastaan. Olla nyt jotain muuta kuin mies ja hetero. Hän eksyi googlailemaan lisää aiheesta ja sai tietää vaikka ja mitä. Miksei näistä asioista puhuttu kotona tai koulussa? Voitto lähetti Vilholle viestin, hyvällä tuurilla tämä oli vielä hereillä. Voitto katsahti kännykkänsä kelloa, 0:40. Onneksi ei ollut kovin aikainen herätys. Hän oli salaa iloinen, että oli pari viikkoa sitten murtanut kylkiluunsa eikä se ollut vielä täysin parantunut, joten hyvillä mielin sai luistaa maatilan töistä. Vaikkei niitä syksyn tullen niin hirveästi edes ollut.

’Mä olen googlaillu seksuaalisesta suuntautumisesta. Ja kaikesta muusta mikä liittyy siihen’. Voitto jäi odottamaan vastausta ja pian saikin sen. Tai no, ei Vilholta, mutta Mikolta. Voittoa pelotti avata viesti. Mutta sen hän teki ja kivi putosi sydämeltä.

’Oletko vielä hereillä? Sitä vaan, että sinun kanssasi oli hauska viettää aikaa. Joku päivä uudestaan?’

’Joo, kyllä mä hereillä olen. Kasilta vasta herätys nii… Mutta joo oli hauska päivä! Huomenna mulla on reenit… taino fyssari ja PT. Wknd olis pelireissu mutta kattoo ny jaksaako lähtee kun ei vielä peli- tai reenilupaa 😞’

’Kuinka niin?

’Kylkiluumurtuma ja sitä pitää parannella aikansa. Fyssarin ja PT’n kans tullu hommailtuu joku viikko 🙇🏼‍♂️’

’Eikä 😟 Kai olet kunnossa?’

’Pikkuhiljaa. Huomenna pitäs päästä jäälle kokeileen’

’Koeta parantua 😌’

’Joo, kyllä tää tästä 😝’

’Hyvä. Mutta nyt kyllä pakko sanoa, että hyvää yötä 😴’

’Öitä 😇’

Voitto veti syvään henkeä. Mikko ei vihannut häntä. Se oli positiivista ja Voitolla oli helpottunut olo. Häntä väsytti, mutta oli pakko tarkistaa, että oliko Vilho vastannut. Ei tietenkään. Voitto arveli veljen jo nukkuvan Helsingin yksiössään. Ei asialla ollut kiire, joten se sai odottaa aamuun. Eikä Vilhoa viitsinyt häiritä näin myöhään. Voitto katsahti kännykkänsä kelloa, 0:55. Ja se oli pojan viimeinen muistikuva siltä yöltä ennen aamua.

Aamulla Voitto jäi makoilemaan sänkyynsä. Lihakset tuntuivat jotenkin rennoilta ja hän otti sen hyvänä merkkinä. Kunhan kylki parantuisi nopeasti ja pääsisi jäälle. Hän otti yöpöydältään kännykänsä ja katsoi ilmoitukset. Ei mitään mielenkiintoista paitsi, että Mikko oli lähettänyt snäpin pari minuuttia sitten.

Voitto avasi sen. Kuvassa Mikko seisoi peilin edessä pelkissä boksereissa ja kuvatekstinä oli ”Morning y’all assholes 😛”. Voiton teki mieli ottaa screenshot, mutta jätti sen tekemättä. Mikolla oli hyvä vartalo, mikä yllätti Voiton.

Vastapalveluksena Voitto lähetti Mikolle kuvan itsestään pelkissä boksereissa. Kuvatekstiä hän ei edes jaksanut miettiä ja lähetti pelkän kuvan. Kauaa hän ei pystynyt keikkumaan alusvaatteisillaan, kun äiti huusi aamupalalle. Nopeasti Voitto puki päälleen valkoisen t-paidan sekä neuleen, mustat farkut ja ruudulliset sukat.

Koulun pihalla Voitto huomasi Mikko ja käveli tätä vastaan. Mikko vaikutti vaivaantuneelta ja yritti vältellä Voiton katsetta. Voitto huomasi tämän ja kurtisti kulmiaan. Hän ei yhtään tiennyt, mikä Mikkoa vaivasi.

”Onks… jotain tapahtunu?” Voitto kysyi laittaessaan nahkatakkiaan naulakkoon. ”Eeeeeei… Tai siis…” Mikko nielaisi ja vinkkasi vessoille päin. Voitto kohautti olkiaan ja lähti Mikon perään. Ehkä Mikon piti vain käydä vessassa.

Mikko avasi oven vessoille ja Voitto meni perässä. Mikko katsoi, ettei ketään ollut tulossa. Hän käveli Voiton eteen, joka nojaili lavuaariin. ”Joo-o?” Voitto virnuili vähän saadakseen Mikon rentoutumaan. Yhtäkkiä Mikko painoi huulensa Voiton huulille. Voitto vastasi suudelmaan vaikka se tuli puskista. Hän arvasi nyt, mistä Mikon vaivaantuneisuus johtui.

Voitto irtautui suudelmasta vaikka se oli ihana. Piti sitä tunnillekin keretä. Mikko hymyili vähän Voitolle. ”Minä… tai siis kroppasi… Niin… Tiedät varmaan… Minun piti… Niin...” Mikko takelteli. Voitto virnuili ja nyökkäsi. ”Ei ollu mullakan kaukana. Mutta… pidetään tää salassa. Tiedä mitä tästä seuraa, jos tää tulee julki. Mutta… Jatketaan, jos sä haluat.” Voitto hymyili ja haroi hiuksensa uuteen uskoon. ”Niin. Kyllä. Kaipa se käy.” Mikko hymyili ja lähti. Hetken päästä Voitto seurasi. Kai asiat selkiytyisivät ajan kuluessa.

[muffintrapnano2010]

3.2 Liemitunti

Jo kellariin vievissä portaissa ilma kävi kylmemmäksi. Seinät olivat karkeaa kiveä ja niiden välissä näkyi kasvavan sammalta. Rautaisiin telineisiin asetetut soihdut savuttivat ja heittivät rauhatonta valoa käytävälle. Itse liemiluokka oli matala ja hämärä. Paksut matalat pöydät oli laitettu kahteen jonoon. Kenenkään ei tehnyt mieli mennä luokan eteen, mutta takaa tulevat varasivat takarivin ennenkuin Mindy ehti ajatella asiaa. Korpinkynnet näyttivät aivan yhtä pelokkailta tullessaan sisään. Tuvat asettuivat istumaan eri puolille luokkaa ja ihmiset pälyilivät ympärilleen. Mindy otti liemikirjan esiin ja jäi odottamaan. Ovi jysähti kiinni ja keskusteli katkesi kuin leikaten. Nopeat askeleet kopisivat kiveyksellä Severuksen kävellessä luokan eteen ja kääntyessä katsomaan luokkaa nenäänsä pitkin. Kaikki tuijottivat häntä hiiskahtamatta. Mindy ei uskaltanut katsoa opettajaa silmiin, jotka tuikkivat pahaenteisesti koukkuisen nokan molemmin puolin. "Tämä on liemitunti." Kalkaros aloitti samalla vaimealla äänellä jota oli käyttänyt aikaisemmin. "Täällä emme heiluttele sauvoja tai tutki teekuppien syvyyksiä. Tämä on kaikista tunneistanne vaativin ja vaati ehdotonta keskittymistä." Hän piti tauon antaen sanojensa upota kuuntelijoihin. "Minun nimeni on professori Kalkaros. Teidän tulee kutsua minua joko professoriksi tai herra Kalkarokseksi." "Voin opettaa teille miten pullottaa maine, säilöä menestys ja laittaa korkki kuolemalle. Jos teillä on taitoa se on mahdollista. Tällä tunnilla annan teille hyvin yksinkertaisen tehtävän, läksyjenne määrä riippuu siitä miten suoriudutte." Kalkaros viittasi kaavun peittämällä kädellään luokan seinustalle, jota reunustivat tummasta puusta tehdyt lasivitriinit. "Liemen ohje löytyy pöydältänne. Tarvittavat aineet löydätte vitriinistä. Valitkaa parinne ja aloittakaa." Kalkaros heilautti sauvaansa laiskasti ja jokaisen eteen ilmestyi paperi täynnä kirjoitusta. Mindy vilkaisi ympärilleen. Eturivin toisella pöydällä istui yksinään se pitkätukkainen tyttö jonka kanssa hän oli tullut samassa veneessä järven yli. "Ollaanko pari?" Mindy kysyi häneltä ja tyttö nyökkäsi nousten seisomaan. Oppilaat ryntäsivät hallitusti vitriineille. Mindylle oli sittenkin etua istua edessä sillä hän pääsi kaapille ensimmäisten joukossa. Vitriinissä oli monta pientä hyllyä täynnä erimuotoisia purkkeja, joissa kaikissa oli koukeroisella käsialalla kirjoitettu etiketti. Hän kokosi pyydetyt ainekset pieneen pronssipataansa ja pystyi kantamaan kaiken kerralla pöydälleen. Kalkaros kiersi pöytiä ja sytytti jokaiselle palamaan pienen maagisen tulen. Mindy laittoi kirjan pystyyn pöydälle koululaukkuaan vasten ja alkoi töihin. Mindy vilkaisi pariaan joka oli alkanut äänettömästi paloitella tarvittavia juuria ohjeen mukaisesti. Tytöllä oli kaulassaan sininen solmio, jota koristivat kupariset raidat. "Sinä pääsit siis korpinkynteen?" "Kyllä, se tuntuu mukavalta tuvalta." "Muu kuin valmistukseen liittyvä keskustelu ei ole tarpeen", Kalkaroksen ääni kuului aivan Mindyn takaa. "Kyllä professori." Mindy sanoi käännähtäen katsomaan. Kalkaros vain nyökkäsi ja jatkoi äänetöntä kierrostaan. Ohjeet olivat vaikeaselkoiset ja Mindyn ja toisen tytön piti keskittyä saadakseen niistä selvää. "Mitä tuossa sanotaan, emmehän me voi laittaa juuria jauheen sisään." "Minä luulen että se tarkoittaa että juuret pitää kieritellä jauheessa", tyttö sanoi unisella äänellä. Mindy katsoi häntä hölmistyneenä ja kokeili. Kun hän oli hetken kierittänyt juurta jauheessa, se alkoi tarttua kuin liima. "Se toimii." "Tietysti." Aineet lisättiin kattilaan, jota piti samalla hämmentää vuorotellen vasta- ja myötäpäivään. He jakoivat tehtävät. Tyttö hämmensi ja Mindy lisäsi aineita ohjeen mukaan. Seinällä oleva vanha kello mittasi aikaa säälimättömästi tikittäen. Vilkaistessaan ympärilleen Mindy näki muidenkin olevan samassa vaiheessa. Pian he olivat lisänneet kaikki aineet ohjeiden mukaan ja tyttö jatkoi hämmentämistä rauhallisesti. "Kuinka monta kierrosta olet jo mennyt?" "kaksikymmentäkolme." "Tässä sanotaan että kaksikymmentäseitsemän riittää." "Hyvä, ei kestä kauaa." Tyttö jatkoi hämmentämistä täysin rauhallisesti ja Mindy kävi ohjeen vielä läpi tarkistaakseen että he tosiaan olivat tehneet kaiken ohjeiden mukaisesti. "Tässä sanotaan että sekoittamisen kuluessa liemen tulisi muuttua tumman purppuraiseksi. Minkä väristä se on?" Tyttö kurkisti kattilasta nousevien höyryjen läpi ja nyrpisti nenäänsä aavistuksen verran. "Näyttää melko vaalean vihreältä." "Mutta me teimme ihan ohjeiden mukaan." Tyttö lopetti hämmentämisen ja katsoi ohjepaperia. Kello tikitti armottomasti ja Mindy ei voinut muuta kuin seurata tytön suurten silmien liikettä tämän lukiessa paperia rauhallisesti. "Me olemme tehneet kaiken niinkuin pitääkin." "Mutta jotain on täytynyt mennä pieleen, se on ihan väärän väristä." Mindy alkoi hätääntyä ja hän ei näyttänyt olevan ainoa. Muualla luokassa ihmiset tutkivat ohjeita puhuen nopeasti ja hämmentäen raivokkaasti. "Viisi minuuttia jäljellä." Kalkaroksen kohtalokas ääni kuului vaimeasti, mutta sen vaikutus oli valtava. Mindy oli ottamassa kauhan hämmentääkseen lisää mutta Luna nosti hitaasti etusormensa pystyyn. "Ehkä ohjeessa on vain virhe. Siksi se ei ole sellaista kuin pitäisi." "Mutta eihän se ole mahdollista, professori antoi sen meille itse." "Mutta hänkin voi erehtyä. Kaikki erehtyvät joskus, jopa minun isäni, joka on journalisti." "Mitä me teemme?" "Emme kai mitään, mehän teimme kaiken ohjeen mukaan." Tyttö kävi istumaan kaikessa rauhassa ja hymyili höyryävälle kattilalle. Mindy katsoi ympärilleen luokassa. Muut parit tekivät kaikkensa liemensä kanssa lisäten aineksia ja sohien kattiloita sauvoillaan. Kalkaros seisoi tyynesti luokan edessä ilmeenkään värähtämättä ja lainkaan reagoimatta hälinään. Kello tikitti ja paniikki tuntui yltyvän. "Minun nimeni on muuten Luna Lovegood", Mindyn pari sanoi äkkiä. "Minä olen Mindy, siis Alicia, mutta kaikki sanovat Mindy." "Minua kutsutaan myös muilla nimillä välillä. Kas, aika alkaa olla lopussa." "Aika!" Kalkaros sanoi ja viimeisetkin yritykset vaimenivat. Samassa sammuivat myös patojen alla loimunneet liekit yhtä nopeasti kuin olivat syttyneetkin. Kalkaros aloitti kierroksen höyryävien ja savuavien kuparipatojen keskellä pysähtyen tutkimaan jokaisen kattilan. "En edes halua tietää mitä tälle kattilalle on tehty." "Typerä lapsi, miksi olet laittanut sulkakynäsi kattilaan. En usko että se oli antamissani ohjeissa." "Ei ei ei." Luokan vasen puoli ei saanut osakseen yhtäkään kaunista sanaa. Kalkaros käveli liepeet hulmuen luokan eteen ja käännähti katsomaan luokkaa pistävästi. "En odottanutkaan että moni teistä saisi liemen valmiiksi, mutta on kestämätöntä että ette kykene noudattamaan yksinkertaisia ohjeita. Kuinka kuvittelette että ensimmäisenä koulupäivänänne tiedätte tarpeeksi muutellaksenne ohjetta liemeen, josta ette edes tiedä mitä sen on tarkoitus tehdä!" Kukaan ei vastannut ja Mindy tunsi punan kohoavan kasvoilleen. Hän vilkaisi vieressään istuvaa Lunaa, joka istui edelleen rauhallisesti ja katsoi eteensä. "Jos en löydä tästä luokasta yhtäkään kelvollista lientä, kumpikin tupa menettää viisikymmentä pistettä", Kalkaros sanoi hyisellä äänellä ja alkoi kävellä keskikäytävää pitkin luokan taakse. "Sepä olisi soma alku kouluvuodelle." Mindy ei voinut kuin istua paikallaan kuunnellen Kalkaroksen ääntä, joka jakoi moitteita hänen takanaan. Kello ei antanut armoa, vaan Mindy näki että Kalkaroksella olisi hyvin aikaa moittia heitä monta minuuttia vielä tarkastuksen jälkeenkin. Varjo lankesi pöydän ylle ja Mindy säpsähti vilkaistessaan ylöspäin. Kalkaroksen mustat silmät tuikkivat pahaenteisesti tämän kumartuessa hänen ja Lunan kattilan ylle. "Ja mitäköhän täällä on saatu aikaan?" Kalkaros nappasi kauhan pöydältä ja kastoi sen astiaan. Kauhasta valui kirkkaan vaaleanvihreää nestettä, joka oli jäähtyessään muuttunut kiisselimäiseksi. Mindy tuijotti valuvaa nestettä odottaen joka hetki kylmän äänen leikkaavan ilmaa moitteillaan. Mutta se sanoikin "Nimet?" "Luna Lovegood, professori." "Alicia Sp-Spinnet, professori." Kalkaros oli ottanut pienen lasikupin ja kaatoi siihen kirkasta nestettä. Hän ojensi kupin Mindylle joka otti sen vastaan. "Juo." "Mutta.." "Jos olet tosiaan noudattanut ohjeita, se on täysin harmitonta. Juo!" Mindy nielaisi ja vei tärisevin käsin kupin huulilleen. Neste valui hänen suuhunsa ja tuntui kylmältä kuin nestemäinen jää. Se valui kurkkuun levittäen jäätävää tunnetta, joka Mindyn yllätykseksi ei valunutkaan vatsaan vaan nousi ylös hänen päähänsä. Mindy puhalsi ilmaa ulos. Tuntui kuin hänen päänsä olisi täynnä mintunmakuista jäätä. "Neidit Spinnet ja Lovegood ovat näköjään tästä luokasta ainoita, joilla on kykyä seurata ohjeita. Pitäkää mielessänne että tästä lähtien saatan milloin tahansa laittaa teidät maistamaan lientänne sen ollessa ohjeen mukaan valmistettuna vaaratonta." Heilauttaen kaapuaan Kalkaros asteli takaisin korokkeelle ja kääntyi puhumaan luokalle. "Juomien ja liemien valmistus on tarkkuutta vaativaa, eikä siinä auta onni, sauvanheiluttelu tai maineteot. Läksynne on ottaa selvää juuri valmistamanne liemen ainesosista ja käyttötarkoituksista sekä kuvailla liemen vaikutuksia. Vähimmäispituus kaksitoista tuumaa pergamenttia. Siivotkaa jälkenne, tunti on päättynyt." Mindy huokaisi syvään helpotuksesta ja alkoi kerätä tavaroita. "Mistä sinä tiesit että siinä ohjeessa oli virhe?" hän kysyi Lunalta, joka oli juuri siemaisemassa lientä heidän padastaan. "En minä tiennyt. Mutta tokihan siinä täytyi olla virhe koska väri oli väärä." "Mutta.." Mindy ei tiennyt mitä sanoa paitsi: "kiitos. Ilman sinua olisimme menettäneet kauheasti pisteitä ja olisin varmasti tehnyt jotain typerää liemellemme." "Ei hätää. Minä tosin ihmettelen mistä pisteistä hän mahtoi puhua." Liemitunnin jälkeen heidät ympäröivät kummankin tuvan muut jäsenet, jotka luonnollisesti halusivat tietää miltä juoma oli tuntunut. Mindy vilkutti Lunalle joka heilautti kättään hajamielisen näköisenä takaisin. Jessie tuli Mindyn viereen heidän lähtiessään luokasta. "Pahuksen Kalkaros, antaa nyt tuollainen tehtävä heti ensimmäiseksi." "Se oli aika ilkeää häneltä, ainoastaan Lunan älykkyys pelasti meidän keitoksemme. Luuletko että Kalkaros aikoo toteuttaa uhkauksensa?" "Sen perusteella mitä minä olen kuullut hänestä? Varmasti, siitä ei ole epäilystäkään." "Mitä meillä on seuraavaksi?" "Jotain mukavaa: lounas."

[suomalainenpotilas]

8 (ask jutsku)

8. nyt tuntuu helpottuneelta, kun on yks kevään kirjotuksista pois alta ja pian ne kaikki. Ja koska kevät on näköjään tulossa kovaa vauhtia oon onnellinen ettei tätä vesikelia ei tarvi enää kauaa katsella 

ask jutsku löytyy täältä

[tanethinks]

Pakko snadisti avautua tästä 17vuotiaasta pojasta jonka tapasin pari päivää sit. Se muistutti mua etäisesti minusta itsestäni, mutta n. 15vuotiaana. Hän asuu vanhemmillaan. Hän saa 400e kuussa. Hän on mielestään alkoholisti, hän kuolee yksin, ja hän kiintyy liikaa suhteissa. Hän on ollut kerran viikon kestävässä suhteessa. Hän kertoi että juo kaikki rahansa, ja että hän on alkoholisti. Totesin että tunnet näköjään itsesi hyvin noin nuoreksi, eli toisinsanoen piilovittuilin tälle ylivilkkaalle äiskän luona asuvalle pojalle. Todellisuusessa mun teki mieli kertoa millasia alkoholistit on. Todellisuudessa mun teki mieli kertoa se nuoremmalle itselleni. Jos voisin palata siihen hetkeen, sanoisin näin; Sä olet 17vuotias, sä et saa ostettua itse alkoholia, juot sitä kerran viikossa ja väität olevasi alkoholisti? Jos sulla olis alkoholi ongelma sä et myöntäis sitä. Sä et koita edes hakeutua hoitoon, mutta jos hakisit se ei olisi edes sun oma valinta. Edes viranomaiset, sosiaalityöntekijät, tai kuoleman uhka ei toimisi sulla motivaationa mennä hoitoon. Vaikka sut pakotettas hoitoon, sä löytäisit keinon päästä juomaan alkoholia. Sä tekisit mitä tahansa alkoholin eteen. Sä katuisit asioita joita olet tehnyt että saisit alkoholia. Sä katuisit asioita mitä olet tehnyt alkoholin vaikutuksen alaisena. Sulla olisi niin paha olo, että ainoa keino unohtaa on saada lisää alkoholia ja hukuttaa murheet ja moraali. Sä manipuloisit sun läheisiä, sä olisit valmis häpäisemään itsesi, vaikka sulla olisi oksennus darra sulla olis pakonomainen tarve päästä juomaan samana päivänä. Ja sit kun pääset, sä et voisi edes nauttia siitä vaan janoaisit kokoajan lisää ja miettisit mistä saisit alkoholia, rahaa alkoholiin, tai ihmisen ketä hyväksikäyttää että saisit alkoholia. Sä et välittäisi, vaikka sun kehon ja mielen hälytyskellot soisivat. Sä et välittäisi, vaikka sä joutuisit putkaan tai sairaalaan. Sä et välittäisi, vaikka satuttaisit ystäviäsi ja läheisiäsi, ja ne itkisi sun silmien edessä useita kertoja kuukaudessa vuosien ajan. Sä tuntisit, ettei sulla ole ihmisarvoa, etkä sä välittäisi siitäkään. Pian muutkin tuntisivat niin sinua kohtaan, eikä hekään kauaa susta välittäisi. Ainoa hetki milloin tuntisit ihmisarvoa, ylpeyttä, rohkeutta, voimakkuutta ja hyvää oloa, olisi päihtyneenä. Sä olisit täynnä häpeää, katumusta, henkistä ja fyysistä pahaa oloa, vainoharhaisuutta, surua, vihaa, itseinhoa, alempiarvoisuutta sekä kaikista eniten yksinäisyyttä. Vaikka joisit seurassa, et tuntisi ihmisiä ympärilläsi. Et koskaan näkisi niitä selvänä. Et edes haluaisi nähdä niitä selvänä. Eikä nekään sua. Et usko että tulisit toimeen niiden kanssa selvänä. Ja miksi tulisit? Olet tavannut ne päiväsi kohokohtana, eli todennäkösesti päihtyneenä yön pikkutunteita. Mutta alkoholistina selvän ihmisen yönpikkutunnit saattaisi olla sun keskipäivä. Sä nukkuisit missä sattuu. Sä inhoisit olla kotona. Sulla ei ehkä edes olisi kotia. Sulla ei olis rahaa. Ei ruokaa. Ei vastuuntuntoa. Ei ketään vierelläsi. Eikä todellakaan minkään tasoista ylpeyden tunnetta. Sä et menisi kouluun tai töihin. Jos menisit, et välittäisi oletko darrassa tai kännissä. Koko kotoa liikkumisen pointtina oli päästä lainaamaan muilta rahaa, että pääsisi hakemaan lisää alkoholia. Joten jos koet että elämäsi on juuri tuollaista, sä et tiedostaisi edes silloinkaan että sulla on alkoholi ongelma. Vasta kun makaat sairaalassa, pelkäät elämää ja kuolemaa, pelkäät päihteitä ja päihteettömyyttä, pelkäät perhettäsi ja ystäviäsi, pelkäät työ tai koulupaikkaasi. Pelkäät kotikaupunkiasi, jopa kotimaatasi. Silloin hyvällä tuurilla sä saatat havahtua ja vihdoin ymmärtää, että sulla on alkoholi ongelma. Mut silloinkaan sä et haluaisi muuttua. Silloin sä olisit menettänyt jo kaiken. Rahat, kodin, ystävät, rakkaat, koulu tai työpaikan, lapset, puhtaan rikosrekisterin, maallisen omaisuuden, aivosolut, maksan, munuaisen, hampaat. Sä kelaisit ettei sulla ole enää mitään menetettävää. Sä et voisi saada mitään enää takaisin. Sun elämä ei paranisi tai helpottuisi vaikka sanoisit hyvästit alkoholille. Siksi sä jatkaisit. Siksi sä vaimentaisit omantunnon muutokseen kannustavat äänet. Sä jatkaisit ja jatkaisit etkä koskaan oppisi. Etkä todellakaan kertoisi siitä ääneen, ja ylpeilisi asialla, täysin tuntemattomalle ihmisille, tiedostamatta millasia vihan, säälin, surun ja myötähäpeän tunteita sä herättäsit siinä ihmisessä.