sivumennensanoen

[sivumennensanoen]

Mitä jäi mieleen? Eija Jansson - Kielletyt huoneet

Näin on, jälleen yksi kauhukirja kuunneltu. En suuremmin ajatellut valikoida näitä kuuntelemiani kirjoja, kunhan ovat kauhua. Kuitenkin Bookbeatin tarjotessa kolmatta Stephen Kingin teosta peräkkäin päätin ottaa ohjat hieman omiin käsiini. Haluaisin tutustua tarkemmin suomalaiseen kauhuun ja Janssonin Kielletyt huoneet oli ensimmäinen kyseistä genreä edustava teos, joka kirjavirrassa eteeni sattui.

Kirja on julkaistu vuonna 2012. Yllätyin tästä, sillä odotin kirjan olevan kauhutyylinsä perusteella huomattavasti vanhempaa perua. Tarinassa oli wanhaa kunnon, joskus jopa huvittavuuteen asti yltävää hieman kulahtanutta eeppisyyttä Beelsebubeineen, aikamatkustuksineen ja kristillisine manausloitsuineen. Välillä tuntui, kuin lukisi kirjailijanuraansa aloittelevan lukiolaisen kauhuteosta. Valehtelisin kuitenkin, jos väittäisin, ettei omakin sieluni aika ajoin vastannut tarinalle värähtelemällä sen määräämään tahtiin.

Kirja oli erittäin toimintavetoinen. Tarina eteni nopeasti ja henkilöhahmojen luonti jäi hataralle pohjalle. Tuntui, että osan henkilöhahmoista erotti toisistaan vain nimen ja jonkun yhden ison tekijän perusteella. Luonnetta ei omannut monikaan. Jotkut jo aivan kirjan alussa heränneet suuret kysymykset jäivät lopussakin vaille vastausta ja tuntui, kuin tapahtumia olisi kirjoitettu tarinaan vain juonen eteenpäin viemiseksi, eikä niiden syitä selitetty usein ollenkaan. Asioita vain tapahtui tapahtumisen ilosta.

Tarinan miljöö oli kuvattu miellyttävästi ja miellyttäväksi. Pidän itse tietynlaisesta maalaisromantiikasta ja sitä kirja tarjosi roppakaupalla. Itse myös maaseudulta ponnistavana ja talonpoikasmuseossa työskennelleenä pystyin kuvittelemaan tapahtumapaikan ja -ajan hyvin eläväisesti mieleni silmin. Itseäni ainakin vaivaa useinkin kaipuu kirjan kuvailemiin paikkoihin ja aikaan.

Vaikka tästä kirjasta tuntuukin olevan hieman normaalia enemmän negatiivista kerrottavaa, oli kirja silti ihan ok kuunneltavaa. Hyvin sujuivat työmatkapyöräilyt Janssonin Eijankin kanssa. Kovin hyvänä ja vakavasti otettavana kauhukirjana tätä tuskin voi kuitenkaan mainostaa. Ilmeisesti Jansson onkin kunnostautunut enemmänkin dekkareiden kirjoittajana. Jos joskus annan dekkareille uuden mahdollisuuden, ehkä löydän sieltä myös jonkun Eijan helmen.

[sivumennensanoen]

Mitä jäi mieleen? Stephen King - Billy Summers

Kun viime kerralla Stephen Kingin kirjasta kertoessani nautintoaineena toimi kahvi, toimittaa tällä kertaa sen virkaa pikakahvi ja puoliksi syöty croissant lohjenneelta lautaselta. Voisin jopa sanoa, että tällä kertaa "herkut" tukevat oikeaa tunnelmaa.

Billy Summers taitaakin olla Stephen Kingin viimeisin teos. Se on julkaistu 3. päivä elokuuta vuonna 2021. Itse kuuntelin tarinan jälleen äänikirjana. Tämä on vasta toinen romaani, jonka olen Kingiltä lukenut, enkä ole katsonut yhtään hänen kirjojensa pohjalta ohjattua elokuvaa. En siis ole perehtynyt häneen juuri yhtään. Uskon, että en ole ainoa, joka on muodostanut kaikesta hänen ympärillään pyörivästä populäärikulttuurista johtuen Kingistä mielikuvan pelkästään kauhutarinoiden kirjoittajana. Tämä ennakko-odotus leijui vahvasti lukukokemukseni yllä, joten odotin viimeiseen asti kauhuelementtien astuvan kuvaan. Yllätys oli siis suuri, kun niitä ei missään vaiheessa tullutkaan. On aina yhtä virkistävällä tavalla hämmentävää, kun omat ennakkoluulot saavat kyytiä ja joudutkin muuttamaan käsitystäsi jostakin asiasta tai ihmisestä!

Itse en pidä esimerkiksi dekkareista, joten oli hyvä, että en aluksi tiennyt kirjan olevan rikostarina. Toki olin lukenut takakannen ja tiennyt rikosten olevan juonessa keskiössä, mutta jo edellä mainitsemieni ennakkoluulojen vuoksi ajattelin tarinan olevan luonteeltaan jotain muuta. Tuskin olisin kirjaa lukenut, jos en olisi odottanut sen kuuluvan kauhugenreen. Itseasiassa Bookbeat tarjosikin sille genreksi kauhua. En kuitenkaan pettynyt kirjaan, vaikka se olikin isolta osin rikosromaani.

Pidin kaikista kirjan henkilöhahmoista. Ne olivat mielestäni onnistuneesti ja uskottavasti kirjoitettu, eikä kukaan onnistunut ärsyttämään minua. Hahmoja nivoutui juoneen paljon, mutta perässä pysyi silti ongelmitta. Loppukin oli mielestäni onnistunut ja mahdollistaisi jatko-osan. Vaikka hyvän ja pahan ujuttaminen toistensa lomaan ja saman kolikon kääntöpuoliksi onkin hyvin universaali ja käytetty teema ja totuus, en ainakaan itse henkilökohtaisesti kyllästy siihen koskaan, päinvastoin. Olen myös sitä mieltä, että me ihmiset kaipaamme asiasta muistutusta toistuvasti ja eri lähteistä.

Mitään suuria yllätyksiä tai tajunnan räjäyttäviä juonenkäänteitä tai isoja oivalluksia tai ajatuksia kirja ei mielestäni tarjoillut, vaan soljui eteenpäin tasaisesti ja miellyttävästi. Uskon, että unohdan kirjan aika pian, vaikka sen parissa tulikin vietettyä mukavia hetkiä. Oikein kelpoa peruslukemista siis!

[sivumennensanoen]

Mitä jäi mieleen? It Takes Two PC:llä

Ollaan miehen kanssa pohdittu jo jonkin aikaa, että olisi kiva keksiä jotain yhteistä tekemistä. Päätimmekin alkaa pelata tietokoneella yhdessä ja ensimmäiseksi peliksi valikoitui It Takes Two. Peli onkin kuin nakutettu tähän tarpeeseen, sillä sitä ei ole edes mahdollista pelata yksin ja pelattavat kaksi hahmoa muodostavat pariskunnan.

Pelin on kehittänyt Hazelight Studios ja sen on julkaissut EA vuonna 2021. Pelin tarina on vahva ja se innostaakin palaamaan pelin ääreen huomattavasti itse pelikokemusta enemmän. Juoni seuraa eron partaalla olevaa pariskuntaa, jotka ovat taian seurauksena muuttuneet pieniksi nukeiksi. Jotta he voivat palata ihmishahmoonsa, on heidän opittava yhteistyötaitoja ja palautettava mieleensä toimivan parisuhteen kulmakivet. Tässä tehtävässä heitä hieman sadistisesti auttaa Dr. Hakim eloon heränneen kirjansa muodossa, ja hän taitaakin olla koko muuttumisleikin takana alusta alkaen.

Peli on visuaalisesti upea ja eloon heränneet tavarat ja arkisten tilojen katseleminen pikkuisen nuken näkökulmasta on suorastaan hykerryttävää. Tämä oli ehdottomasti mielestäni pelin paras puoli. Peli onnistui saamaan ainakin minut useamman kerran hymyilemään ja nauramaan ihastuksesta, vaikka dialogiin kirjoitetun kulahtaneehkon huumorin ansiota se ei juuri ollutkaan.

Itse pelaaminen ja sen sisältämät aivopähkinät kävivät valitettavan nopeasti suhteellisen tylsiksi. En tiedä johtuiko se kuitenkin enemmän pelin helppoudesta, kuin siitä, että monipuolisuutta ei olisi yritetty tuoda mukaan. Hahmoille kun jaettiin tasaisin väliajoin erilaisia uusia taitoja tuovia lisävarusteita, joiden johdosta pelin sisältämien puzzlejenkin tyyli muuttui. Tylsää oli kuitenkin se, että peli tuntui tarjoavan sinulle ratkaisun jokaisen esteen ylittämiseen aivan täysin ilmaiseksi, ennen kuin etenemistä ehti itse edes pähkäilläkkään. Peli vaikutti yleisestikin liian helpolta jopa minusta, joka en ole oikeastaan ikinä tietokoneella mitään pelannutkaan, enkä juuri muillakaan konsoleilla. Vaikeuksia toi lähinnä se nolo tosiseikka, että minulla oli vaikeuksia muistaa, mistä napista tapahtuu mitäkin...

Ehkä peli kuitenkin onnistui juuri siinä, mihin se pyrki. Ehkä sen oli tarkoituskin olla tällainen, kaikille taitotasosta riippumatta pelattavissa oleva. Juonen perusteella se tuntuu houkuttelevan juuri meidänlaistamme parivaljakkoa - pariskuntaa, joka yrittää löytää yhteistä tekemistä omien eriävien kiinnostuksenkohteidensa lisäksi. Vaikka välillä pelatessa haukottikin, tuli sen parissa vietettyä mukavia yhteisiä hetkiä. Se innosti myös pelaamaan tulevaisuudessa yhdessä jotain muutakin peliä.

[sivumennensanoen]

Mitä jäi mieleen? Stephen King - Se

Ensinnäkin, tästä kirjasta tuntuu aivan väärältä kirjoittaa aamupäivällä, kahvikupin kanssa, instrumentaalisen jazzin soidessa taustalla. Tuntuu, että tätä olisi paras käsitellä joskus aamun pikkutunneilla pimeässä, sellaisessa puolisekavassa hurmoksellisessa tilassa, jonka tämä kirja parhaimmillaan pään sisälle loi. Mutta näillä mennään.

Kuuntelin kirjan Bookbeatista Aku Laitisen lukemana. Aku tuntui todella eläytyvän äänenkäytöllisesti tarinaan ja se miellytti minua. Uskon itse saaneeni kirjasta enemmän irti juuri näin äänikirjana, kuin jos olisin itse sen lukenut. Teksti kun tuntui vilisevän erilaisia äännähdyksiä, karjahduksia ja muminoita puhumattakaan erään päähahmon, Billin, änkyttämisestä. Välillä Laitisen ääni tosin sai minut nauramaan, vaikka en tiedä, oliko se tarkoituksellista. Mielestäni kuitenkin tarina aivan ehdottomasti heräsi eloon Laitisen lukemana, vaikka minulla ei vertailupohjaa olekaan kirjan tekstiversion nauttimisesta.

Tarinan virallinen genre ainakin Wikipedian mukaan on kauhu, mutta henkilökohtaisesti kirja tuntui minusta enemmänkin aikuisten seikkailutarinalta, jossa on toki runsaasti kauhuelementtejä. Muistan ajatelleeni elokuvasta samoin. Toki täytyy myöntää, että myöhään iltaisin kuunnellessa saattoi olo muuttua hieman hermostuneesti, mutta en muista kertaakaan teoksen kuitenkaan valvottaneen minua. Mutta eiköhän hyvä kauhukirjakin ole kuitenkin juuri tällainen, nimenomaan juoni on se, mikä pitää otteessaan, eivät ensisijaisesti kauhuelementit ja säikäytykset. Niitä hakiessaan kannattaa kauhunsa nauttia ehkä jossain muussa muodossa.

Juoni itsessään vei minut mukanaan jo alusta lähtien. Toki äänikirjaa kuunnellessa on hieman vaikeampi sanoa asiasta rehellistä mielipidettä, koska tarina joka tapauksessa kulkee kokoajan toisen lukemana itsekseen eteenpäin ilman omaa vaivannäköä. Usein lukiessa minua häiritsee, jos tarinassa kulkee useampi aikajana päällekkäin, koska yleensä niistä yksi on mielenkiintoisempi kuin muut, mutta tässä kirjassa en kokenut asiaa niin. Tästä tarinasta erottelin kolme eri kokonaisuutta, tapahtumat lapsuudessa, tapahtumat aikuisuudessa ja tarinan tapahtumapaikan, Derryn, historiasta kertomisen. Kaikki kolme kokonaisuutta olivat yhtä kiinnostavia ja ne oli limitetty toimivasti. Varsinkin lopussa, tarinan kliimaksin kohdalla, aikuisuuden ja lapsuuden aikajanat kulkivat jopa henkeäsalpaavan sulavasti rinnakkain. Tämä lapsuuden ja aikuisuuden linkittyminen toisiinsa tuntuikin olevan ehkä yksi koko kirjan pääteemoista, joten oli hieno huomata, että sen tekninen toteutuskin onnistui näin saumattomasti tarinassa. Tarinan taistelukohtaukset oli mielestäni kirjoitettu upeasti ja itse ainakin koin tiettyä tajunnan muuntunutta hurmostilaa ja adrenaliinin virtausta omissa suonissanikin varsinkin lopun suurissa taisteluissa.

En millään meinannut malttaa lopettaa tarinan kuuntelemista ja vietin muutamankin kerran sen parissa useamman tunnin yhtä soittoa. Kuulun kuitenkin itsekin siihen porukkaan, jonka täytyi pitää kirjasta vapaapäivä kirjan loppupuolen kohtauksen, josta monet käyttävät nimitystä lapsiorgiat, jälkeen. Koin olevani jopa jotenkin loukkaantunut Kingille luettuani kohtauksen. En millään ymmärtänyt, miksi sellainen oli pitänyt tarinaan kirjoittaa ja aluksi uskoin sen olevan siellä vain lisäämässä kirjan ahdistavuutta ja kauhua. Samaa mietin usein silloin, kun tarinan ainoaa naispäähenkilöä, Beverlyä, tunnuttiin seksualisoivan tarinassa toistuvasti ja mielestäni aivan tarpeettomasti. Kohtaus häiritsi minua niin, että jouduin tutkimaan netistä, mitä King on itse kohtauksesta sanonut ja kuinka muut lukijat ovat asian tulkinneet. Hieman asiaa tutkittuani en enää ole kohtauksesta Kingille näreissäni. Koska tarina tuntuu olevan kertomus eräänlaisesta aikuisuuden ja lapsuuden väliseen limboon joutumisesta ja siitä lopulta vapautumisesta, pystyn itse hyväksymään kohtauksen olemassaolon tästä näkökulmasta käsin.

Kirjan loppu oli onnellinen ja kosketti minua lähes kyyneliin. Päällimäiseksi kiteytyneeksi ajatukseksi ja anniksi kirjasta minulle henkilökohtaisesti jäi seuraava ajatus: aikuistuminen ei ole ansa. Jokaisen meistä olisi saatava nauttia aikansa huolettomasta lapsuudesta, mutta jokaisen on myös tarkoitus kasvaa aikuiseksi. Niin on hyvä ja oikein. Se saa olla haikeaa, mutta ei missään nimessä asia, jota tulisi vältellä.