sinisetmetsat

[sinisetmetsat]

XIII: Paluu Mordoriin

Sataa!

Valtavasti outoja unia. Takkuista heräämistä usuttaa aamu-uinti, myötäpäivään ympyrää pyörien, peukalo pystyssä kuin milläkin Twin Peaksin tarjoilijahahmolla. Dinolaastarista tulee jatkuvasti hyvä mieli, eikä sitä vielä sovi kastella. Mikseivät aikuiset ole oivaltaneet hienojen laastarien parantavaa voimaa?

Vesi on tosiaan täällä jo tuttua, kotikonnuillemme poikkeuksellisesti humuksenväristä Kuhnamoa. Kanava ei ole vielä auennut, joten kello ei liene seitsemääkään. Ultra Brahan moisesta lähtee soimaan päässä, luikertelee keskusteluihin, analyysiksi. Kanavan yllä keijuu usvaa.

Aamupuuron makeutukseksi kumoamme Hankasalmen ikimuistoisen leipomon S-kierteiden viime muruset. Ärrän kierrän orren ympäri / ässän pistän poskeen (Venla Kaasinen, 2020). Loppu häämöttää. Syönnin ja pakkauksen ajaksi sadekin hellittää armeliaasti.

Aamutaival on tosin niin maagillinen, että olemme oitis kiitollisia tällaisenkin kelin saamisesta reissumme riemuksi. Usvaa leijailee joka puolella, kymmenen kilometrin mittainen viivasuora Aatunselkä katoaa edessämme ja takanamme asteittain harmaantuvana etäisyyteen. Ollaan sinisyyden tuolla puolen.

Ohitamme Huutoniemen, jonka nimisiä näkee usein kapeiden salmien kohdalla. Niistä on aikanaan kai huudettu venettä kulkijan alle. Oikealla siintävä Lenkkisaari, oikeastaan niemi, on minulle jo tuttu juoksulenkiltä, kuinkas muuten. Niin lähellä kotia ollaan.

Sade palailee ohuena ripseenä ennen Paatelan kanavaa. Se olisi reissumme suluista suurin, mutta me ohitamme sen kunnioittavan etäisyyden päästä ja emme muuta kuin pysähdy pienellä uimarannalla, jonka muistan jostain ammoisesta keskustelusta paikallisen lintubongarin kanssa. Hänen vinkkaamaansa sääksen pesää sen sijaan emme näe.

Meno jatkuu yhä yltyvästä sateesta piittaamatta. Seuraavana nähtävyytenä onkin itsensä Mordorin design-kolossi: Metsä Fibre Oy:n biotuotetehdas, jonka nimi herjaa sekä metsän että βίοςin käsitteitä. Maalta käsin tuon varmaan neliökilometrin kokoisen kompleksin laajuutta ei edes kunnolla hahmota, kun psykedeelisimpien vimpainten likelle ei maallikko pääse. Täältä vesiltä vasta tajuaa jättiläiskokoisten, värikkäiden tieteispallojen ja rekatkin muurahaisiksi kutistavien tornien jylhyyden. Tällaistako lienee ollut siellä kolmannen valtakunnan vieraana?

Jätevesialtaat höyryävät, ja järveen sihisee pieni koski. Myönnettäköön, että sateessa kohmettuneeseen käteen tuntuu haaleampikin vesi lämpimältä, mutta silti voisimme vannoa, että Kuhnamo käy kirjaimellisesti kuumana. Kaiken kukkuraksi sadepisarat näyttävät kimpoilevan sen pinnasta kuin öljystä. Tulee mieleen H. P. Lovecraftin Väri avaruudesta.

Kaikeksi onneksi emme joudu lipumaan tässä rinnakkaistodellisuudessa pitkäänkään. Nyt olemme nimittäin rehellisesti Äänekosken puolella, vaikka rajoja mittaisikin menneisyydestä käsin, ennen Suur-Äänekosken kolonialistista naapurikuntainnieleskelyä. Kotitalooni on linnuntietä enää pari kilometriä, Venlankin vain neljä.

Vasemmalla, Salakan rannassa, käymme tutkailemassa toisenlaista teknologiaa: tehtaan edeltäjän vedenmittauspisteitä ihmeellisine, hiljalleen luhistuvine koppeineen. Näky on mannaa romahdusromantikoille.

Salakkajoen suu on kutsuva ja sattuvasti nimetyn Pienensaaren mökki luonnollisesti mitä söpöin. Meidän määränpäämme on kuitenkin sen naapurissa, suuremmassa ja autiossa Heikkilänsaaressa. On nimittäin aika laskea hyvin palvellut Vellamo lepoon.

Päätösrituaali tehdään yhä yltyvän sateen suomimina, kivikkoisessa rannassa kumisaappailla kahlaten. Tuttu Tärttävuori siintää harmaana kaiken yllä. On jäljellä enää puhelu kotiväelle, jotta he tietävät tulla noutamaan meidät Kuhnamon satamasta. Sinne humautamme tuossa tuokiossa, hämmästellen hulppeita rantatontteja. Painumme saman tien porukalla syömään thaimaalaista, mitä nyt vilkaisemme peiliin ennen lähtöä.

Muistelen hyppyäni. Jotain vesille aina jää.

Kuvat: Venla Kaasinen.

[sinisetmetsat]

XII: Kädenojennus kivikaudelta

Heti herättyäni herää Venlakin, mutta nukahtaa uudestaan. Piruuttani herätän hänet heti nähtyäni silmien alkavan liikkua luomien alla – ja kuulenkin saman tien raportin unesta, joka on kestänyt huomattavan pitkään ollakseen tapahtunut valveajassa muutamassa sekunnissa. Romantillinen kohtaaminen siellä oli keskeytynyt juuri dramaattisimmalla hetkellä. Hämmentävät ovat ajan ja unen tiet.

Ulkona on viimein viilentynyt. Tuulee, mutta taivaan lampaat ovat kaikonneet. Venla nukkuu vielä hieman. Teen qigong-harjoituksia itsekseni, pakkailen. On toimekas meininki.

Rantaudumme paikkaan, josta otaksumme pääsevämme järkevästi nousemaan Saraakalliolle johtavalle polulle. Kuinka ollakaan, on kallion kaakkoispuolelle selvästi rantauduttu aiemminkin, ja johtaapa rannasta ylös peräti useampi polun tapainen. Yhtä niistä seuraten löydämme pian reitin itse jyrkänteelle, joka jatkuu myös suoraan meistä alaspäin hivenen pelottavana.

Vaan yläpuoleltamme se varsinainen Stendhalin syndrooma hyökyy päälle: ensinnä tulee vastaan luonnollisesti hirvi, sitten vähemmän odotetusti pari matelijoita – ja viimein käden kuvia. Jos ylipäänsä muinaistaiteen ja -löytöjen näkeminen on omiaan kirvoittamaan minusta liikutusta, on kiveen painetun aidon anatomisen ihmismuodon katselu vielä kahta hurmiokkaampi kokemus.

Kuvat: Venla Kaasinen.

Kuvakenttä vain jatkuu, jatkuu ja jatkuu: eteenpäin luoteeseen ja ylöspäin kohti jyrkänteen lakea. Hahmottelemme eri maalaustyylejä ja siten kenties aikatasojakin – ja ihan vain töllistelemme, koettaen parhaamme mukaan olla syöksymättä takanamme ammottavaan syvyyteen harhaillessamme katselukulmasta toiseen. On niitä hirviä, on sarviveneitä ja ihmishahmoja. Parinsadan sukupolven takaiset ihmiset ovat käsinkosketeltavan lähellä, ja silti on kuin katsoisimme kaukaisista kaukaisimman alkuperäiskansan elämää. Näiden kuvien tekijät ovat puhuneet miltei täysin tuntematonta kieltä, pukeutuneet vain mielikuvitukselle avautuvilla tavoin, kenties tatuoineet, lävistäneet, vieläkin abstraktimmista tavoista ja tottumuksista puhumattakaan...

Hengästyttää. On syötävä voimapatukka ennen lähtöä. Viime hetkellä muistamme myös istuttaa maihin kanoottiimme pesiytyneen kotilojäniksen. Sen laji- tai vähintäänkin heimotovereita on epäilemättä ryöminyt täällä myös maalausten aikaan.

Kuvat: Ville Koskivaara.

Viiden kilometrin etappi Saraaveden yli taittuu sellaisessa myötätuulessa, että tuntuu kuin surffaisimme. Aika ajoin ratsastammekin iloisilla aalloilla. Koskenlaskun tuntuun pääsee joskus järvienkin selillä.

Luoteispäässä avautuu jyhkeiden ohjurirakennelmien takaa valtavan kokoinen Kuusan kanava. Viime kesänä saimme kulkea peräti neljästä hyvin erilaisesta sulusta, mutta tämä on niitä kaikkia suurempi – niin suuri, että seuraksemme mahtuu toinenkin vene. Toisin kuin aiempamme, täyttyy kanava suoraan yläpäädyssä avautuvasta portista näkymättömien, erillisten luukkujen sijaan. Päin hyökyvä vesimassa tekee läpikulusta hurjan tuntuisen. Aivan likeltä pyrähtelee haarapääskyjä.

Kanavasta kaarramme suoraan Koskikahvilan laituriin. Illalla olisi karaoke. Tuolit ovat törkyisiä tai hajalla, kasvispihvit leivitettyä herne-maissi-paprikaa ja wc-paperina käsipyyhkeitä. Seinällä on kopio Taistelevista metsoista sekä K-ryhmän lintutauluja. Niiden välissä komeilevat pääsky ja kiuru, sananparrelle väärässä järjestyksessä. Olemme molemmat sitä mieltä, että tämä on paras mahdollinen paikka vuosipäiväateriallemme: olemme nimittäin tänä päivänä seurustelleet kokonaista yhdeksän vuotta.

Kuvat: Venla Kaasinen.

Juomme lonkeroa ja kahvia. Lueskelemme Hesaria. Mitään elämää suurempaa ei maailmalla tunnu tapahtuneen, mitä nyt teollis-teknologinen sivilisaatio murenee perustuksistaan populisti ja pandemia kerrallaan.

Kuva: Ville Koskivaara.

Vatianjärvi ylittyy yhtä iloisessa hummauksessa kuin Saraavesikin. Aterian kemikaalit pärräävät aivoissamme, myötätuuli avittaa yhä. Vaihdamme takana melojaa tiuhaan: ensinnä Itäselän päätteeksi Repohiekan hauskalla salapenkalla, jonka likellä maissa on aivan todella sekä Repola että Kettula. On menomeininki, ja jatkamme saman tien.

Kummelilla merkityn Sammalissaaren rannassa lepää ihmeellisiä, kuin virran sinne huuhtomia valtavia betonielementtejä, ja saareen johtaa manterelta mystillinen, umpeen kasvanut pengertie. Matka jatkuu; uomaa täplittävät hätkähdyttävän laajat kaislikot, jotka hetkittäin tuntuvat täyttävän sen kokonaan. Vakoilemme ihmisten pihoja tästä harvoin tarjolla olevasta kuikkaperspektiivistä.

Kuva: Venla Kaasinen.

Vielä hauskan kapeassa Mörkösaaressakin pysähdymme, mutkittelevan Rajajoen suulla, jota myöten todellakin mutkittelee myös Laukaan ja Äänekosken välinen kuntaraja. Matka jatkuu; viimeksi mainittuun, kotikaupunkiimme, kapuamme nyt komean, peräti tutun, mutta vesiltä nähtynä uudenlaisen Kapeenkosken ohi.

Edessä on toinen ja viimeinen kanavamme tälle reissulle. Vatsalihaksissa jo tuntuukin tämä kymmenen kilometrin etappi edelliseltä. Sulussa, joka on yhtä jyhkeä kuin Kuusankin, meitä pälyilee ylhäältä käsin kävelylle tullut lapsiperhe.

Satoja metrejä pitkä Kapeenkosken kanava on louhittu suoraan Luijanharjun läpi ohittamaan mutkaisampi koski oikoen. Muistoksi jättiurakasta on sen yläsuvanto nimeltäänkin Kaivantolampi. Matka jatkuu; kiepahdamme luonnollisen virran puolelle liki Luijankoskea tarkastamaan, olisiko siellä laavuja vapaana yövyntään. Päätämme kuitenkin palata kanavan yläpäähän, missä nuotiopaikka oli houkutellut meitä jo tupsahtaessamme sulusta.

Tähän jäämme lopultakin yöksi, todennäköisesti tämän reissun viimeiseksemme. Olemme meloneet tänään liki parikymmentä kilometriä. Jokin aivan kanavan kupeeseen pykätyssä nuotiokatoksessa viehättää rupuisella grillipaikka-estetiikallaan. On roska-astioita, hyvä telttailunurmi ja sateensuojaa tavaroille yöksi. Kanootin kiskomme rantalepikkoon, kumolleen kuten aina. Ilma onkin painostava, enteilleekö ukkosta.

Uimaan pääsemme suoraan veneiden jonotuspaikan portailta, joissa kasvaa muuatta lempieläimistäni eli järvisientä. Nimeän sen Otis Reddingiksi, kun päässäni tietenkin soi alati Sittin' on the Dock of the Bay pasteeraillessamme pitkin laiturirakennelmia.

Tunnen läheltä vanhan uhrilähteen, ja sinne suuntaamme seuraavaksi tekemään pienen iltarituaalin. Siitä kerrottakoon vain, että touhuun liittyy sarvekkaan olennon leukaluu ja soisen alhon ylle kaartuvat jin-jang-puut. Pilkkoessani palattuamme viimeistä pakuripalaa teeksi onnistun nyrhimään peukalooni viillon ja saan siihen Venlalta dinosauruslaastarin. Se on hieno.

Kuva: Ville Koskivaara. Sana: Ilm. 20:11–15.

[sinisetmetsat]

XI: Tanssi liki hautojen

Kuva: Ville Koskivaara.

Päässä soi progea heti aamusta. Hyvä lähteä taipaleelle, tällä kertaa sanan erityisessä eli nimenomaan vetotaipaleen merkityksessä. Siinä hommassa ei navakahko tuulikaan haittaa – heinänuha sitä vastoin kyllä.

Kiskot ulottuvat rannassa pitkälle pinnan alapuolelle, ja työnnämme kärryt niitä myöten niin alas kuin saamme ennen metallisten topparien tuloa vastaan. Sitten melon kanootin täydessä lastissa kärryihin, nousen kyydistä ja alamme työntää vehjettä ylämäkeen. Vanhat, osin ruostuneet ja hajoilleet kärryt toimivat yhä mainiosti, ja näkyvätpä kiskojen kupeessa lepäävän nerokkaan vaihtopyörästön takana toisetkin, suuremmat, ilmeisesti isomman tai useamman veneen kuljetukseen.

Puolimatkassa tulee vastaan soratie, joka näkyy hiljattain kunnostetun ja jota ilmeisesti tuonnempana remontoidaan yhä. Kiskojen ympärille on rakennettu tasoristeyksistä tuttu puulava, johon jätetyissä hahloissa kiskot kulkevat – vaan eipä kulje kärry. Suuressa viisaudessaan tientekijät ovat nimittäin jättäneet hahlot niin kapeiksi, etteivät kärrynpyörät mahdu kulkemaan kiskoilla ensinkään, vaan jäävät jumiin kiskon ja puun väliin. Ilmankos vetotaipaleen läntinen osuus onkin umpeenkasvaneempi.

Vaikka typerä remonttivirhe ottaakin päähän, ei se vaikuta meidän menoomme kummoisesti, onhan kanoottia nyt opittu hinaamaan myös paljaalla maalla. Niinpä nostamme aluksen ulos kärryistä, viemme ne takaisin paikkaan, johon ne oli tullessamme jätetty, ja jatkamme matkaa samalla keinoin kuin aiemmin Suottanientä ylittäessämme. Alamäkeen matka sujuu joutuin.

Edessä aukeava Kuusveden Tahkoselkä on taakse jättämäämme Leivonvettä huomattavasti rehevämpi, ja rantaa hallitsevat järvikaislojen sijasta -ruo'ot. Ne ovat miltei nielaisseet syleilyynsä lähellä möllöttävän pikku saaren, joka onkin sopivasti nimetty Taipaleensaareksi. Kun erkanemme rannasta olan yli vilkuillen, ihmettelemme, kuinka ryteikköön katoavaa vetotaipaleen rantaa edes löytäisi tältä puolen.

Meidän matkamme määrä on kuitenkin taas lähde, sillä järvivesien lämmetessä näin hurjasti olemme siirtyneet laittamaan ruokammekin pohjaveteen. Puolentoista kilometrin päässä etelässä on Matolahden pohjukkaan merkitty karttaan lähde, ja sinne suunnatessamme saamme toden teolla tuta, mihin järviruoko kykenee. Tie lähteelle on nimittäin silkkaa viidakkoa – ja nyt puhutaan sentään rannasta, johon kulkee kartan mukaan pieni tiekin, eli mitä ilmeisimmin käytössä olevasta veneenlaskupaikasta.

Mestarillisen kartan- ja maastonluvun avulla selviämme kuitenkin kiipeämisen tuntuisesta melonnasta halki täysin piirteettömän ruovikon, jossa vain etäällä siintävät rantaleppien latvat vihjaavat maiseman muodoista. Mutaiseen rantaan noustuamme löydämme pian uskomattoman kauniin lähteen, jonka taikakuopan pohjahiedasta kumpuaa alati uutta, puhdasta vettä. Pulloja täyttäessäni päätyy kämmenelleni tämän jäseniä hyytävän nektarin lisäksi pikkuinen juotikaskin.

Rimminsalmea lähestyessämme meitä riemastuttaa vasemmalla temppuileva vesiskootteristi, joka hyppii menopelillään aalloilla tipahtaen välillä kyydistä ja kavuten aina sinnikkäästi takaisin. Touhu näyttää kiistämättömän hauskalta, ja siitäkös rönsyää keskustelu moisen hauskuuden riipivästä rinnakkaiselosta tympivän melu- ja muunkin saasteen kanssa, ekofasismista, Karl Popperin avoimen yhteiskunnan käsitteestä ja ylipäänsä siitä, kuinka täällä nyt oikein pitäisi ihmisen olla.

Muutaman kilometrin pituisen Sääskensalmen lounaisranta on niin sankan ja lavean ruovikon kätkemä, että sen läpi rakennetut pitkät laiturit on merkitty karttaankin. Onpa joukossa aallonmurtajan näköisiä kivisiäkin systeemejä, jotka yrittävät epätoivoisesti tavoittaa vapaata vettä sata metriä leveän ryteikön tuolta puolen. Tätä on rehevöityminen. Tätä on, toisin sanoen, maanviljelyksen ja metsänhoidon maalta käsin usein näkymätön nurja puoli.

Melojaa vaihdetaan söpöllä, kallioisella Pienellä Vihtaluodolla, joka on täynnä salaisia käytäviä halki lehvästön. Sitten suunnataan Sahinjoen suiston ohitse Kirkkoniemen laavulle, jolta meihin otetaan yhteyttä jo ennen rantautumista: ollessamme vasta muutaman kymmenen metrin päässä rannasta huikkaa nuorukainen, olisiko meillä tulitikkuja. Toteamme jyrkästi, että olisi kyllä, mutta onpa metsäpalovaroituskin ja sitä myöten tulentekokielto. Kysyjä venkoilee, että rannassahan on kunnon nuotiopaikka. Emme järky. Ei ole satanut herran aikoihin, ja maa vain odottaa kulottajaansa.

Vaan sellainen on kansalaistottelemattomuuden luonto, että se löytää keinot vaikka kiven alta. Tässä tapauksessa tulitikut kaiketi lainataan joltakulta toiselta ohikulkijalta – Kirkkoniemen laavu osoittautuu nimittäin suosituksi retkikohteeksi, vaikkei autolla pääse puolta kilometriä likemmäs. Me vetäydymme kapinallisten luota jyrkän törmän päälle, varsinaisen laavun nuotiopaikalle, laittamaan lounaamme kiltisti spriikeittimellä.

Rantanuotiolle sukeutuukin melkoiset bileet: varmaan parinkymmenen hengen porukka kolmessa polvessa on tuonut mukanaan viltit, kymmenlitraiset kahvitermarit ja poppivehkeet. Niistä pauhaa pian toinen toistaan mielikuvituksellisempia oletetun Lähi-idän tanssimusiikin helmiä: tahtilajeissa löytyy, ainakin kymmenen ja seitsemän kahdeksasosaa. Jotenkin ylisukupolvinen ilonpito viehättää, raivostuttavan vastuuttomasta nuotiosta huolimatta.

Lounaan jälkeen on matkamme määrä jälleen yhdelle nähtävyyskierrokselle. Kilometrin säteellä sijaitsee nimittäin pyhäkköjä pariltakin aikakaudelta: puoli vuosituhatta vanhan kirkon rauniot ja kivikautinen kalmisto. Jo täällä niemessä olisi opettajaoppaamme mukaan kaikenmoisia punamultakuoppia, mutta nepä eivät kuivassa kangasmetsässä kummoisilta näytä meidän miltei-maallikoiden silmään.

Itse metsää sen sijaan osaa jokainen arvostaa. Valtavien mäntyjen, elävien ja kelojen, alla on helppokulkuisia polkuja ja ilmava olo. Vanhan kirkkomaan kohdalla puusto muuttuu sopivasti lihaviksi mummokuusiksi, ja ihastelemme väkevän oloista metsikköä, jossa itse vanhin kirkonraunio on kuitenkin säilötty suuren, lukitun vajan suojiin. Onpa erään jättiläiskokoisen puun juurella hautakynttiläkin.

Iloksemme luemme, että paikalla järjestetään hartauksia yhä. Kirkkoniemen seutu on siis koettu tavalla tai toisella pyhäksi paikaksi – ainakin silloin tällöin – vähintään neljäntuhannen vuoden ajan. Matkalla vanhemmalle kalmistolle ohitamme talon, jossa on nytkin meneillään häät tai muut seurat. Niin se rituaalielämä jatkuu.

Näemme myös ilmiselvän teletappimäen, jossa nuo kadonneet olennot ovat muinoin pelejään pitäneet. Tarkempi ajoitus uupuu. Itse punamultahautoja sen sijaan tuskin erottaa kankaan muista painanteista. Itku tulee silti, kun ajattelen lepoon laskettuja ihmisiä samanlaisine suruineen ja lauluineen kuin mekin. Nyt tuonpuoleista vahtivat, kuten aina, mehiläiset.

Laavulla vastaan tulee eteläiseltä rajaseudulta asti saapuneita rouvia, jotka ovat järkyttyneet Tarvaalan saluunan vulgääristä meiningistä. Kuudestilaukeavat ja siristelevät katseet mielikuvissamme ihastelemme bileseurueen lasten tekemiä käpyhämähäkkejä ja olemme visusti paljastamatta erään piilosta leikkivän mukelon olinpaikkaa. Nuotioseurue ui sukupuolitetusti ja hunnutettuina, me puolestamme omaan tapaamme syrjempänä matalassa, kivipohjaisessa rantavedessä alasti könyten. Koetamme sentään parhaamme mukaan olla vilauttelematta ehdoin tahdoin.

Rannassa koivun- ja lepänjuuret kiemurtautuvat lumoavasti yhteen.

Oikeastaan reittimme veisi suoraan Tarvaalanvirtaa etelään, mutta emme malta olla kiepsauttamatta ruovikon täyttämän Kirkkolahden kautta. Sieltä melomme Kirkkoniemen katkaisevan pikku kanavan läpi takaisin reitille, sydäntäsärkevän söpön sillan alitse, ja syöksymme tuota pikaa virkistävän vilkkaaseen Tarvaalankoskeen, jossa törmäämme kiveen tuiki keskellä reimarein merkittyä venereittiä. Sillä tavalla.

Tämä Saraaveden kaakkoispää on ihanan jokimaista mutkittelua. Liesunsalmessa tulee vastaan vanha pariskunta, joka käyttää vesiskootteriaan melkoisesti leppoisammin kuin aiempi, laavunkin ohi suhahtanut urheilija. Järven etymologia mietityttää: usein ”Saravetenäkin” kuultu nimi tuntuisi pitkällä vokaalilla liittyvän loogisemmin ikivanhaan Sarajas-sanaan, ovathan foneettisesti samankaltaisten sanojen jiittömät muodot täälläpäin tyypillisiä paikannimissä. On Kataamäkeä (”Katajamäki”) sun muuta. Kuten yleensä, on tämänkin hydronyymin historia kuitenkin hämärän ja monen vastuuttoman spekulaation peitossa.

Historia, jopa esihistoria, on mielessä syystäkin, sillä edessämme odottaa koko Fennoskandian suurin kalliomaalauskenttä, maankuulu Saraakallio. Sen kokemiseen päätämme antaa kunnolla aikaa ja yövymme jo kartalla lupaavaan ja maastossa vallan ihanaan pieneen Honkasaareen, josta käsin kallio häämöttää näköetäisyydellä asti, puolentoista kilometrin päässä.

Kuvat: Venla Kaasinen.

[sinisetmetsat]

X: Nähtävyyskierros

Kuva: Venla Kaasinen.

Tämänkin päivän aloitamme nähtävyydellä, joskin hyvin toisenlaisella. Kilometrin päässä meistä etelään on kartassa oikein muinaismuistomerkillä varustettu Ruumissaari, johon rantautumista varten suojaamme itsemme huolella rituaalisesti. Vaan eipä saaresta sitten muuta löydykään kuin tunnelmaa: tilapäishautauksesta, jota tällaisissa paikoissa on ennen vanhaan harjoitettu, ei jääne pieniä painanteita kummempaa jälkeä.

Tästä eteenpäin matkaamme määrittää paljolti lähteiden etsintä. Olen jo karttoja valikoidessani varautunut siihen, että sinileville suotuisa helle saattaa pakottaa meidät hakemaan vetemme maalta, ja jättänyt karttalehdille näkyviin kolmattakymmentä rannan likellä olevaa lähdettä. Nyt teemme pienen koukkauksen Kynsivettä myöten etelään suuntautuvalta reitiltämme niistä yhdelle, Lankalahteen, Lankavuoren varjoon.

Lumpeiden ja ruovikon valtaamaan lahteen laskee luonnollisesti Lankajoki Lankalammesta, ja venerantaa saa ryteiköstä hakea. Lopulta rantaudummekin joen ammoin tuomaan mättäikköön, jonkun veneen viereen, ja tanssahdeltuamme kiinteälle maalle tarvomme polkua myöten lähteelle pullot kaulastamme roikkuen. Paikkaa vartioi niin ennennäkemätön määrä itikoita, ettei ole aikaa jäädä tunnelmoimaan melko luonnontilaisen hetteen äärellä, vaan pullot täytetään niin nopeasti kuin mahdollista.

Turhautuneen ja toraisan matkavaihteen valtaamina emme malta ihastella edes psykedeelisen muotoisia Selkäsaaria kuin etäältä. Meitä nimittäin odottaa jälleen uusi nähtävyys, Uittovuoren kalliomaalaus. Sinne suunnatessamme pysähdymme taas eräällä opettajan neuvomista hiekkarannoista, Paskosaaren eteläkärjessä. Tuulee. Uimme ja lounastamme. Todellisuus parantaa mielen myrkkyjä taatuilla konsteillaan: vedessä pyörinnällä, ruualla, paikkojen tutkiskelulla.

Joku on erikseen kieltänyt muutenkin ilman maanomistajan lupaa kielletyn tulenteon äkäisen oloisella kyltillä. Liekö tämä kallioinen niemi suosittukin bilemesta. Meitä trangiallisia moinen ei onneksi hetkauta.

Ruoat tuntuvat tässä paahteessa muhivan kuivasäkeissä sellaisissa lämpötiloissa, että herää jo kysymys kuivamuonienkaan säilyvyydestä. Jännittävää tämä ääri-ilmasto.

Muutaman sadan metrin päässä Paskolahdessa rantaudumme oikein kunnon venelaituriin ja nousemme Uittovuorelle. Tällaisten vähemmän tunnettujen, pienempien kalliomaalausten etsiminen voi olla vaikeaa, kun ne ovat vedenpinnan vaihteluiden myötä päätyneet kauas niin nykyisestä pinnasta kuin maaltakaan käsin saavutettavista paikoista. Haravoimmekin mäkeä hyvän aikaa meinaten jo menettää toivomme. Valtava alue metsää näkyy palaneen melko hiljattain, ja kas kummaa: kallion jylhimmällä kohdalla näkyy pidetyn nuotiota.

Sykli. Kuva: Venla Kaasinen.

Korkean paikan kammoisena saan koetella rajojani mukavalla tavalla tutkiessani muutamia jyrkempiä kohtia. Täällä ei selvästikään käy maalausbongareita niin tiuhaan, että heistä olisi jäänyt polkuja. Tällaisessa maastossa ruuhkaisampi kuljeskelu jättäisi kyllä jälkiä kallion pinnalla sinnitteleviin ohuisiin sammalmattoihin.

Sitten maltamme kiertää kappaleen matkaa vielä yhdelle kielekkeelle, jota sentään mahtuu kulkemaan vailla pelkoa putoamisesta tai pelkoa ylipäänsä. Sen varrella maalaus lopulta tulee vastaan, vieläpä sellaisessa paikassa, että se on vallan hyvin voitu maalata vaikka maan pinnalla seisten: kuva on nyt juuri sopivalla katselukorkeudella, eivätkä itse kalliot sentään liene liiemmin muuttuneet kivikauden jälkeen. Maalaus on pieni, mutta sisältönsä puolesta mitä kiinnostavin, ja löydän sen kuva-aiheelle vertailukohtia aina Indusjoelta saakka.

Vasemmalla Gundestrupin kattila rautakauden Tanskasta. Kuvan tekijänoikeudet: Tanskan kansallismuseo, CC BY-SA 3.0 -lisenssillä. Oikealla nk. Pashupati-sinetti Indusjoen laaksosta varhaispronssikaudelta. Public domain.

Kuva: Ismo Luukkonen. Täältä löytyy kuvasta kontrastikkaampi versio. Suuret suositukset tälle oivalle blogille ja kiitokset Ismolle luvasta käyttää valokuvaa! Huomautettakoon, että vastuuton vertailu eri kulttuurien välillä kaikkine sudenkuoppineen on yksinomaan Ville Koskivaaran.

Miten sen nyt sitten ottaa. Kuva: Venla Kaasinen.

Kaivannon kanava ja sen jälkeen Leivonvesi tuntuvat suorastaan jokimaisilta. Täällä jäätikön ammoin uurtamassa sokkelossa raja salmen ja joen välillä on totisesti häilyvä. Kaavailemme Simunan uimarannasta leiripaikkaa, mutta jokin vetää meitä vielä liikkeelle. Mukava mesta kyllä on, ja näkeepä Venla vieläpä vesipäästäisen, joka vipeltää nurmeen uurtamaansa polkua myöten laiturin alle!

Hurjaksi mainitun Simunankosken ohitamme Koskensaaren itäpuolelta varoen imeytymästä sen kurimukseen. Olemme matkalla entistäkin kiinnostavammalle Myllykankaan vetotaipaleelle, jolla kerrotaan ainakin joskus olleen kiskot ja kärrykin veneiden siirtoa varten. Järvikaislain seasta hiljalleen esiin tuleva vähäeleinen ranta paljastaa vasta maihin noustessa salaisuutensa: toden totta, muutaman sadan metrin mittaiset kiskot ovat kuin ovatkin yhä olemassa ja niin on myös kärry.

Kuva: Ville Koskivaara.

Sen käyttöön aiomme ryhtyä huomenna. Nyt on aika iltakävelyn, jolla yritämme päästä katsomaan Simunankoskea maitse, sillalta käsin. Tie on kuitenkin suljettu yksityisalueen kyltillä. Pettymys saa meidät pähkäilemään rantatonttien etiikkaa myös muualla: vesistöjähän on perinteisesti pidetty Suomessa yhteismaahan verrattavana resurssina, mutta yhä tiuhempaan rakennettavat rannat salpaavat jo käytännössä pääsyn monelle järvelle, vaikka itse vesi olisikin periaatteessa vapaa kulkuun ja kalasteluun.

Pesemme hiukset kaislikossa. Alkaa olla mäkäriä, ensimmäisiä tällä reissulla. Couscous palaa pohjaan, korppi ja nuolihaukka tervehtävät meitä. Pohdimme kansanperinteen näkökulmasta, onko näitä kiskoja vahtimaan mahtanut syntyä tai siirtyä samankaltainen tonttu kuin asuntoihin, asentopaikkoihin sun muihin ihmissijoihin ennen vanhaan. Koetamme joka tapauksessa suhtautua olettamaamme tahoon kunnioittaen.

Kuvat: Venla Kaasinen.

[sinisetmetsat]

IX: Löytöretki kahville

Suoraan telttaan paistava aurinko herättää minut kuulemaan kaulushaikaran. Aamupalalla selailemme laavun laajasta valikoimasta poimimaamme Kodin Kuvalehteä. Tänään meillä on luvassa vähintään koskien veroinen seikkailu: olemme lähdössä heti ensi töiksemme kahville.

Jäkälän peittämistä infotauluista ja vanhusten lovecraftilaisen epämääräisistä vihjauksista olemme kursineet kokoon kuvan siitä, että joko täällä Saksalansaaressa tai lähistöllä manteren puolella on gluteeniton leipomo-kahvila. Eilen tapaamamme lintubongari-opettaja on täsmentänyt nämä koordinaatit noin kilometrin päähän. Onhan moisesta otettava selvää.

Dallailemme kuivaksi kankaaksi vajuneiden kivikautisten asuinpaikkojen ohi. Harvaan asutun tien varressa olemme jo menettää toivomme, kunnes silmämme sattuvat tuskin näkyvään tekstiin juuri ohittamassamme tummassa kyltissä. Kyllä siinä lienee ainakin joskus lukenut ”LEIPOMO”, ja tarkemmin katsottuna maatalon pihalla näkyy möllöttävän jonkinlainen mainosteline. Siispä rohkeasti jutulle.

Ja mitä löydämmekään? Kolmen naisen pyörittämän gluteenittoman leipomon vanhan navetan uumenista – auki silloin kun ovikin. Keittävät vasiten minulle kahvit ja Venlalle suklaachait. Pystytämme auringonvarjon suoraan maahan, ulos pyöreän pöydän viereen, jossa ei kuulemma ole vielä varjolle reikää, kun pöytä on vasta dyykattu läheiseltä roskalavalta. Syreenit lakastuvat jo yllämme. Rastaat kuuntelevat matoja kolmen tammen alla.

Syömme jumalaiset mustikkapullat ja saamme santsikupitkin. Venlan juomassa Kirpa-merkkisessä pussiteessä on kiehtovan stoalainen aforismi: Man muß ausdauernder sein als die Schwierigkeiten. / You must be longer lasting than the difficulties, there is no other way out. Mainittakoon, että englanninnoksen hupaisan fatalistista loppulausetta ei alkukielisestä versiosta löydy.

Paikalliset näkyvät hakevan leipomosta pitsansa. Silläkö tämä Jumalan selän takana sijaitseva ihana luonnonoikku pysyykin pystyssä? Onpa myynnissä omatekoista vihistäkin. IKaffetta ylistämme leipureiden kanssa yhteen ääneen. Venlan ja minun keskustelu puolestaan pyörteilee kofeiinin kohottamana Markus Kuotesahosta Kari Tykkyläiseen ja siitä parran kautta Seasick Steveen.

Villiviini loikoilee leipomon seinällä, ja maassa lojuu värikäs Autot-ämpäri. Yhtä leppoisasti työskentelee asentaja, joka sattumoisin on juuri tänään tilattu poraamaan pöytään reikää päivänvarjolle. Eihän moiseen voi ryhtyä asiakkaiden yhä horiessa juomiaan, joten aito ammattilainen istahtaa ensin kanssamme turisemaan. Käydään läpi pölyttäjäkatoa sun muita aikamme vitsauksia. Lopulta raivaamme tilaa työlle.

Vaan luulimmeko pääsevämme matkaan tuonnemmitta ostoksitta? Katin kontit! Meille pidetään sellainen myyntipuhe mokkapaloista, että olemme miltei mennyttä jo ennen kuin kamelin selän katkaisee lopullisesti tieto siitä, että nuo herkut ovat kokonaan palmuöljyttömiä. Kyllä on hippejä luettu oikein, sanon!

Niinpä talsimme tiehemme mokkapalat kourassa, repussamme laatikollinen kakkoslaadun S-kiemuroita tulevien päivien jälkiruoaksi ja jutuissamme ietsismi sekä ihmissyönti. Niin hyvin kuin ymmärränkin täysin sivistyksen merkeistä irtaantuvaa hc-vaeltamista, ei tämmöistä mukavuuksiin suuntautuvampaa maakuntamatkailuakaan saa missään muualla kokea kuin kiehtovan satunnaisesti ohjautuvan ja vaikutuksille avoimen melonnan puitteissa.

Sähkötolppaan on liimattu hersyvän informatiivisesti nimetyn Kalastus- ja metsästysseura Vaajakosken Koukku & Paukun mainostarra. Se riemastuttaa meitä.

Venlan valokuvattua Outamon runsasta lumpeikkoa piipahdamme katsomassa Luojinniemen lapinrauniota, jota hiljan saamiemme nautintoaineiden innoittamina epäilemme muinaisten saamelaisten salatusta huipputeknologiasta syntyneen ydinjätteen loppusijoituspaikaksi. Ohensaaren Tiitinniemessä olisi, kuten toivoimmekin, täydelliset paikat drag-esitykselle, kun vain mökin omistaja suostuisi yhteistyöhön.

Sitten pääsemme koettelemaan eilisen opettajan opastusta tuonnemmalti: Ohensaaren kainalossa pitäisi kuulemma oleman hyvän uimarannan. Niin todella onkin, saaren eteläpäässä niin kätkössä, ettemme ilman vihjettä varmasti olisi huomanneet paikkaa lainkaan. Uinti on uskomaton, matalassa hiekkapohjaisessa vedessä, verenpunaisten ärviäin keskessä, taivaan keräillessä tuulin karitsoja tämän iänikuisen hellepoudan vaihteluksi. Tarkeneekin siinä määrin, että lounaamme on, kuten vanha William S. kirjoitti yli puoli vuosisataa sitten, alaston.

Nimensä veroinen Kapeaselkä imaisee meidät miltei viiden kilometrin mittaiseen piirteettömään suppiloonsa. Moikkailemme rantavedessä pulikoivaa lapsiperhettä, jolle taidamme olla illan puheenaihe. Vastatuuli nousee, väsyttää. Etsimme leiripaikkaa sokkelomuotoisen Saaninsaaren ympäristöstä. Siihenkin opettaja on meitä neuvonut rantautumaan, mutta parhaat sijat näkyvät tätä nykyä olevan lokkikolonian valtaamia.

Lopulta päädymme paremman puutteessa tähänastisista leiripaikoistamme piskuisimpaan, Saaninsaaren muutaman aarin kokoiseen kaakkoissisarukseen. Varvikon peittämän kivikasan ei juuri luulisi kutsuvan yöpymään, mutta jokin siinä viehättää. Hieman joudumme asettelemaan telttaamme siten, etteivät saaren suuret lahokoivut satu aivan päällemme. Niiltä jos keltä kysytään nyt lupaa poikkeuksellisen painokkaasti ja myös käytännön syistä, emmehän halua putoilevia oksia niskaamme keskellä yötä – ja luonnonuskossahan käytännön syyt ovat pohjimmiltaan sama asia kuin maagis-rituaaliset.

Teltan pystytys polvenkorkuiseen varvikkoon tuo sentään bonuksena luonnon oman patjan, joka kaikessa muhkuraisuudessaankin pehmentää yösijaa kummasti. Kaikenlaisia kiehtovan elämän merkkejä täällä kyllä on: monenmoista kakkaa ja kalanluuta, koivuja kalvavia muurahaisia, ilmeisiä minkin koloja, ympärillä pikkulokkeja ja jokin haukkakin – sekä totta kai muinainen lasipullo saaren keskellä kököttävän siirtolohkareen kupeeseen tungettuna. Ei niin pientä ja ryteikköistä saarta, etteivät sinne löytäisi roskaajat. Täällä kun ei ole kalastajain käyttämiä kotoisia silokallioitakaan.

Leiriytyessämme sattuu eräästä minkinkolosta silmääni kolme muikun näköistä kalaa, eikä aikaakaan, kun Venla jo kohtaa niiden pyytäjänkin. Se käy vikkelästi kurkkaamassa yli kulkevaa tunkeilijaa, pelastaa eväänsä syvemmälle luolastoonsa ja palaa vielä murskaamaan hieman ihmissydäntä nappisilmillään. Koko saari on epäilemättä minkin valtakuntaa, ja onpa teltan eteisessäkin yhden käytävän suu. Toivon meidän tulevan hyvin toimeen. Illemmalla näen minäkin otuksen, jonka leuan alla on tietenkin suloinen valkea täplä. Poikasten vikinää ei ainakaan toistaiseksi ole kuulunut. Osannevat vaieta meidän suurpetojen läheisyydessä.

Uimme hyvinvoivan jättiläismännyn varjossa, äkkisyvässä, vain parin askelen päässä teltastamme. Täällä, jos missä, meitä ympäröi vesi niin läheltä kuin mahdollista.

Kuvat: Venla Kaasinen.

[sinisetmetsat]

VIII: Kuuden kosken päivä

Haapain varjossa ei aurinko kiusaa aivan heti. Kosken kivet se saa hohtamaan, telkkiä ui siellä täällä ja metallinen koskikarapatsas valvoo kivellä väsymättä.

Tästä eteenpäin matkaamme määrittävätkin kosket: jo eilen illalla olemme siirtyneet Seitsemän kosken reitille. Ensimmäinen niistä oli turhan raju laskettavaksi muuten kuin rännistä ohittamalla, mutta seuraavissa päästään menneiltä vuosilta tuttuihin tositoimiin. Ensin ovat Taikinainen ja Karinkoski; melko kivikkoiset, mutteivät onneksi järin nopeat alkusoitot. Jännittävää koskenlasku silti on pitkästä aikaa, ja hermostuspäissämme ajaudumme riitelemään Kellanvirran suvannoissa mehevästi.

Järvitatarta kasvaa suurina lauttoina. Jokimaisema on heti toisella tapaa mystinen kuin järvenselät, sokkeloisetkaan. Se tuo mieleen viimevuotiset matkamme Savon joilla Narnian maailmanlaitoineen.

Kellankoskea ei niin ikään ole laskeminen, joten rantaudumme vanhan voimalaitoksen kupeeseen. Komea pihapiiri näyttää tätä nykyä olevan luontomatkailuyrityksen hoteissa. Täälläkin on huussissa käsidesiä. Ollaan ajan hermolla. Kauniit uimaportaat johtavat vanhalta saunalta suoraan virtaan. Kelpaisi – mutta matka kutsuu.

Voimalan vieressä virran suuntaisesti levittäytyvä mielikuvituksellisen muotoinen kannas jakaa joen kahtia kuohuvaan koskeen ja padottuun uomaan. Jykevän haavikon vahtiman muodostelman nurmettunut pinta kutsuu meidät kokeilemaan uutta menetelmää kosken ohituksessa. Kanootin talutus rannalta käsin ja sen kanniskelu tyhjänä ovat molemmat tuttuja, mutta nyt maapohja vaikuttaa sopivalta purren hinaamiseen täytenä.

Homma sujuukin harvinaisen sukkelasti kahteen pekkaan, toisen työntäessä perästä ja toisen vetäessä keulaköydestä. Eniten päästään punnertamaan, kun alus lasketaan varoen jyrkältä törmältä voimalan uoman äkkiä syvenevään veteen. Vahvajuuriset rantalepät kuitenkin auttavat työssä, ja tuota pikaa pääsemme nauttimaan kosken alaosasta. Siinäkin riittää vauhdikasta laskettavaa satojen metrien edestä, kun vain malttaa kiertää valtavan pitkät kalastuslaiturit.

Liesveden suulla kohtaamme ihka ensimmäisen melojan. Veneillä leppoisasti liikkuvat kalastajatkin ovat ystävällisiä. Ahoniemen leirikeskuksesta kantautuu salmelle Jumalan kämmenellä. (Tätä nykyä pitänee jo täsmentää, että kyseessä on virsi 499 eikä Antti Tuiskun samanniminen biisi, vaikka Konneveden seurakunnan liberaalilta siiveltä voisikin onneksi odottaa kaikenmoista.)

Kun emme löydä Venlan infotauluilta muistelemaa uimarantaa, annamme Haukisaaren vastapäisellä kalliolla paistattelevan kukkakimpun kutsua meidät luokseen maihin. Tarvomme tien vartta Ukonvuoren länsirinteeseen kartassa merkitylle lähteelle, jonka ylle onkin rakennettu mitä jämäkin katos. Kylmien vesien etsiskely kuivalta maalta tuo kanoottimatkailuun oman vaihtelunsa. Lounastamme kalliolla puolialasti ja pulikoimme salmessa, jota elävöittää huomattava virtaus. Jyrkältä kalliolta vaikka hyppäisikin syvään vuolteeseen. Kalaparvet kiertelevät rantoja myös täällä.

Lähtiessämme huomaammekin tuonnempana Venlan muistaman uimarannan, mutta meilläpä oli omamme – ja nyt suunta Liesveden yli länteen, kohti Pesiäissalmea. Parin kilometrin selkä tuntuu jokien jälkeen odottamattoman laajalta.

Pesiäissalmessa lapset uivat sillan alla, ja sen länsipuolella on nimettömässä pikkusaaressa vielä pienemmän oloinen mökki kuin eilen Mieronvirran Louhusaaressa. Jälkikäteen huomaamme sen kuitenkin olevan pinta-alaltaan kokonaista viidesosan suurempi kuin Louhusaaren! Niin pettää silmä!

Korpit johdattavat meidät soveliaan jylhän Viisaalanvuoren ohi Suottalahden pohjukkaan, joka viimeiseen asti vaikuttaa umpiperältä. Aina uskollinen peruskartta on kuitenkin kertonut meille muuta: lahden länsipuolella olevaan Suottaniemeen on kapeimmalle kohdalleen merkitty vetotaipale, jonka ylitys säästäisi meiltä kolmisen kilometriä melontaa niemen pohjoiskärjen ympäri.

Sinnikkyys palkitaan. Aivan viime hetkellä länsirannan ruovikosta erottuu maihinnousupaikka, jolta ampaisee metsään miltei viivasuora polku. Seitsemisenkymmentä metriä pitkä, ruohoisa väylä ylittää pienen soratien ja on ilo vetää. Pujottelen keulaköyden housujeni vyölenkeistä saadakseni kanootin painon asettumaan lähinnä lantiolle ja astelen menemään kunnon kuormajuhdan lailla Venlan työntäessä. Kanootti liikkuu yllättävän kevyesti, johan sitä hinataan nyt toista kertaa samana päivänä.

Vastarannalla joku lämmittää saunaa, kun kuljemme valtavien muurahaisvaltioiden opastamina edemmäs tähyämään ennalta Korholankoskista ylintä, sopivasti nimeltään Yläinen. Tällainen valmistautuminen koskenlaskuun on meille tuttua menneiltä vuosilta, ja olemme jossain määrin oppineet lukemaan veden hienovaraisia merkkejä kivistä, vuolteista ja matalikoista. Aina kosket kuitenkin yllättävät jollakin tapaa, ja tarkkana saa olla sekä etukäteen että itse koskessa.

Jokainen kolmesta Korholankoskesta – Yläinen, Keskinen ja hieman yllättäen Hannulankoski – on oma persoonansa. Täydellinen dramaturgia sisältää välisuvantoja ja -empimistä sekä sopivan loppuhuipennuksen, joka jättää meidät paria vesilitraa raskaammiksi. Sitten käy kuten aina: kosken jälkilöylyt sylkevät meidät pöllämystyneen voitonriemuisina leppoisammille vesille, tällä kertaa ihmeellisen nimensä veroiseen Outamoon. Jo suvannot ovat lupailleet tätä: niin sokkeloisia pöheiköitä järvikaislaa, -ruokoa ja -tatarta, että väylää saa varsin etsiä, vaikka sellainen on olemassa soutuveneidenkin mentäväksi asti.

Livumme idyllisen Akkasillan ali laavulle, jolle sattuukin heti pysähtymään pariskunta ruskosuohaukkaa etsimässä. Eläköitynyt opettaja esittelee meille kaikki leiripaikat, hyvät rantautumisrannat, hiekkaparatiisit ja nähtävyydet Laukaaseen asti aina kalliomaalausten korkeusmetrejä myöten. Kiitos hänelle ja hipeistä innostunutta veteraanimelojaa kärsivällisesti odotelleelle puolisolle!

Huussi on invahuussi, kuvitelkaat!

Lukemattomat ruovikkolinnut laulavat, mutta myös keltasirkut, punavarpuset ja hieman yllättäen naakat. Kumivenettä hinaava moottorivene mahtuu sillan alta juuri ja juuri. Hienossa infotaulussa on yksityiskohtaiset ohjeet Korholankoskien laskemiseen – niiden alapuolella. Moinen logiikka tuntuu olevan peräisin ennemmin parikymmentä kilometriä idempää, Savon puolelta.

Uin voimakkaassa virrassa kahdeksikon silta-arkkujen ympäri. Suureen Saksalansaareen menee sillan yli kaksi ambulanssia ja poliisiauto. Näkyypä pelastushelikopterikin. Me vain joogaamme nurmella ja maleksimme sillalla. Laavun seinässä lukee “Jenna ♡ Anna” ja heti perään “HOMOT RULES”.

Näinhän asia on.

Löydätkö kuvasta uimarin? Kuvat: Venla Kaasinen.

[sinisetmetsat]

VII: Hyppy

Pitkästä aikaa en herääkään kuumuuteen – siis, toden totta, nousen viileästi. Lienemme löytäneet kylliksi varjoisan paikan. Nestehukka sen sijaan kyllä riivaa. Ilmassa leijuu hienoinen sinilevän epäilys. On otettava vettä selviltä seliltä ja ostettava Konnevedeltä lisää pulloja. Nestettä kuluu näillä keleillä täysin järjettömiä määriä, ja jos keli käy kukinnoille otollisemmaksi, saadaan pian siteerata Coleridgeä: Vettä, vettä määrätt’ on, / ja kaikki janoaa, / vettä silmänkantamat: / et vettä juoda saa.

Tuntemattomat linnut huutavat metsässä. Maameri vain sakenee.

Kun emme löydä Lanstunsalmesta muutamaan karttaan merkittyjä karsikkopuita, pysähdymme sen sijaan hienolle lounasrannalle tarkkailemaan tiiran jahtaamia salakkaparvia. Myöhemmin selviää useimpien puiden kaatuneenkin. Saman- ja eriväriset neidonkorennot parittelevat. Rääkänselän matalikolla jigittelen hetken, tuloksetta. En ihmettele kalojen raukeutta. Mekin joudumme loikoilemaan helvetillisessä paahteessa tämän tästä kesken etapin. Hiljaa hyvä tulee.

Sen verran menokättä kuitenkin vipattaa, että taukomme kaunislaiturisessa ja -laavuisessa Haukisaaressa jää lyhyeksi – kirkonkylä kun häämöttää jo. Siispä morjestamme harjoittelemaan tullutta järvipelastajien venekuntaa ja jatkamme. Tuuli nousee, se tuntuu eksoottiselta näin pitkästä aikaa. Aivan Häyrylänrannan satamaan johtavan Mieronvirran suulla on suloinen mökki piskuisessa, tuskin muutamaa kymmentä metriä kanttiinsa ulottuvassa Louhusaaressa. Puikkelehdimme satamaan sellaisten kivikkojen läpi, ettei moisia olisi isommilla aluksilla ylittäminenkään.

Rantauduttuamme on keskustaan yli kolmen kilometrin matka, mutta taivalluksemme palkitaan maakuntamme tunnetuimman mepin Teuvo Hakkaraisen muinoin läsnäolollaan kunnioittamassa Mierontiessä, jonka lähiaineksista leivottu pitsa onneksi pyyhkii pois kaikki muistot tuosta kauhujen kansanedustajasta. Kivennäisvesi ja kahvi huuhtovat alas jumalaisen rasvan ja suolan, radiossa soi Barbie Girl. Jungin uus-Abraxas on läsnä.

Seuraavaksi on löydettävä polttoainetta Trangiaamme. Pirtua ei enää viime vuosina ole tahtonut löytyä ruokakaupoista, sellaisistakaan, joissa kaasupatruunoita kyllä myytäisiin. Lienee ennen pitkää siirryttävä kaasukeittimeen.

Tällä kertaa meitä kuitenkin potkaisee onni: Aseman Merkkarista käy jo ovella ilmi, että tästä sekatavarakaupasta löydämme mitä vain tarvitsemme ja muutakin. Heti sisäänkäynnillä näet paidaton myyjä tinkii asiakkaan kanssa huutamalla, eikä tuotevalikoima totisesti jätä sen enempää toivomisen varaa. Saamme kuin saammekin Sinolimme ja hymyn päälle. Kun vielä noudamme kaupasta ruokiemme lisäksi jäätelöt ja tempaisemme paluumatkalla kitusiimme puolitoista litraa lisäarvovettä, kun vielä kuljemme satamaan pikkuriikkisen, suoraan Muumeista reväistyn kaarisillan yli, on kaikki kuten pitääkin.

Sitten äiti soittaa. Patu on kuollut tänä aamuna, kotona, silitysten ja rakkauden ympäröimänä.

Se, mitä uutinen merkitsee, ei mahdu mihinkään blogiin, mutta mainita siitä täytyy. Sanottakoon vain, että seitsenkiloisen pantterimme musta varjo on häälyvä lopun reissumme yllä armotta.

Ensi-itkuni itkettyäni painumme uimaan, kuten olimme aikoneetkin. Venla hyppää kolmosesta, minä rituaalipäissäni vitosesta. Hyppy sisältää paljon, juuri nyt.

Mutta matka ei odota. Se pikemminkin imee meidät uuteen vauhtiin: Siikakosken vanha, mutta erinomaisessa kunnossa pidetty uittoränni syöksee meidät huimasti telkkäisen kosken alle, Venla takana ohjaksissa, ja saman kirin hännillä kaarramme vuolteen poikki itärannalle, Konneveden tutkimusaseman laavulle. Kovin käytetyn rakennelman alla vilahtaa rotta, ja päätämme ottaa täksi yöksi ruoat telttaan sisälle.

Sen pystytämmekin nurmelle, Kekkosen muistomerkin taakse, pyydettyämme luvan hänen asemestaan jättihaavoilta. Alamaisuutemme suuntautuu niin sanoakseni toisin. Paikallisen korttelirallin reitti näyttäisi kulkevan kosken yli U-käännökseen viereisellä parkkipaikalla. Onneksi on korvatulpat.

Oman saattoseremoniani jälkeen sulkeudun niiden suomaan hiljaisuuteen ja annan unen karkottaa maailman ja tunteet.

Kuvat: Venla Kaasinen.

[sinisetmetsat]

VI: Ruuhkaa kaukana kaikesta

Kuva: Ville Koskivaara.

Tukala kuumuus herättää minut jälleen joogaamaan parin männyn juuri ja juuri makuualustan levyisessä varjossa. Uin, keitän puuroa ja syön sitä laavun takana armottomalta auringolta piilossa. Sitten kaivan esiin virvelini, laitan sen valmiiksi ja astun salmeen heittelemään pyydettyäni luvan pyyntiin Vellamolta ja Ahdilta. (Eikö muuten ole hupaa sekin, kuinka kielessämme toden totta kirjaimellisesti pyydetään luonnontuotteita?)

Selaan Selkäsalon puoleista ulpukkoa tuloksetta, ja kahdesti saan riisua itseni alastomaksi kahlatakseni vieheen irti milloin minkäkin pohjapuun kynsistä. Salmeen näkyy kaatuneen viljalti oksaisia runkoja. Lopulta otan opikseni ja palaan heräilevän Venlan luokse, joka onkin tehnyt hienon reittisuunnitelman.

Laavua jyrsinee myyrä. Joku on piirtänyt rakennelmaan chauvet'laistyylisen hiilihevosen. Pohdimme, mitä mahtaa kuulua täydet 17 vuotta sitten terveisensä piirtäneille Miia ja Riku Hukalle – tai sen puoleen Insinööri Hyvöselle, Johtaja Hyvöselle ja Kyrpä Ollille... Ilmoittautukaa toki, jos luette tätä!

Loikoilemme, syömme pakuriteetä ja aprikooseja. Venlan kuksa on alkanut vuotaa, ja pidän omaani sen alla kuin mikäkin Sigyn. On, jos mahdollista, koko ajan kuumempaa. Jos joku palattuamme tulee sopottamaan jotain alkumatkamme “ihanista keleistä”, annan tulla täyslaidallisen siitä, miten yöllä ei saa nukuttua eikä päivällä valvottua. Väitän, että leijonanosa helteen kulttuurisesta hopeareunuksesta on peräisin koneellisen ilmastoinnin mahdollistamista pakopaikoista.

Aistitrippi: kuvittele painavasi kätesi tähän kuumaan ja kuivaan jäkälistöön. Kuva: Ville Koskivaara.

Kuva: Venla Kaasinen.

Koetamme turhaan etsiä rannalta karttaan merkittyä suojeltua puuta. Sen sijaan löydämme maagisen, matalan lahden täynnä pohjaliekoja, ammoin uponneita ja mutaan pakkautuneita ruokoja sekä ihmettä: rantakallioita pitkin valuvaa kuivunutta rahkasammaltaikinaa ja mäntyjä, loputtomasti bonsaimäntyjä... Puikahdamme niin ihanien Puurosaarten välistä, että sydäntä särkee, ja seisahdumme Markunsaaren keulaan hämmästelemään hylättyä sääksenpesää ja vihreinä huojuvia rantaleviä.

Kuva: Ville Koskivaara.

Kahden saavumme Ison Pyysalon hurmaavalle hiekkarannalle, jonka viehkeää kaarta meille on suositeltu jo naapuripitäjässä asti. Vaan katso! seuraavien parin tunnin aikana kanssamme saapuu pulikoimaan kokonaista kuusi venekuntaa – samalla kun niemen takana lekottelee kaksi lisää. Ensimmäisessä veneessä saapuu kukas muu kuin taannoin ohittamamme jättiläiskokoisen Pängätsalon tienhoitokunnan puheenjohtaja, joka vieläpä on syntynyt saaressa. Täydellinen kohde uteluillemme eksoottisesta saarielämästä. Lapset ilakoivat uimaleluineen täällä suuren järven keskellä. Kaikkea ylläpitää, toistaiseksi, pettämättömän tyylitajuinen Metsähallitus.

Nousemme jo kaukaa ihastelemallemme Hevossaarten eteläpuoliselle luodolle, mutta ah ja voi! Siinä lojuukin siellä täällä ilmeisesti kalatiiran pesiä, joissa lojuu yhä munia ja joiden emoja ei ollut lainkaan näkynyt lähestyessämme saarta. Poistumme oitis pahoitellen. Toimikoon tämä tunnustus varoituksena: lintujen liikkeitä syynätessä ei pesimäaikana voi olla liian tarkka.

Sitten kansallispuisto näyttää varsinaiset kyntensä: Lapinsaloon on pystytetty esteetön kotalaavu, jolle johtaa hulppealta venelaiturilta kivituhkainen polku. Huussissa on jopa käsihuuhdetta. Jututamme melonnasta veneilyyn siirtynyttä pariskuntaa, joka kertoo meille yhtä ja toista Konneveden jälkeen edessä olevista koskista. Näin tietoja hankitaan tällaisilla reissuilla, puhelimet sammuksissa: kyselemällä, kuuntelemalla. Saaren sisuksissa ihana, paikoin tuskin näkyvä polku johtaa suurikääpäiseen, vähävaloiseen ryteikköön, mistä hyttyset ajavat meidät tiehemme.

Täältäkin löytyy uimaranta, jolla makaa paksu kelo, josta kasvaa muun muassa voikukkaa, leskenlehteä ja pikkuruinen haapa, jossa epäilemässä kasvaa sientä jos jonkinlaista, joilla jälleen lienee omat loisensa... Matalassa pohjassa lepää laineina mustaa hiekkaa, ja ihme kyllä, rantavedessä peräti kelluu pieniä lauttoja kvartsipitoisen oloista hipaletta. Kivien tuntijat saavat ottaa yhteyttä selittääkseen ilmiön; liittyneekö ihojemme pinnasta vääjäämättä liukenevaan aurinkorasvaan?

Joka tapauksessa mystisten hiekkalauttojen varjot häilyvät pohjassa suurennettujen bakteerien näköisinä. Uimme antaumuksella, pesemme hiuksetkin, sukeltelemme.

Samalla, kun me nautimme täällä matkastamme, huononee Patu-kissan vointi kotipuolessa. Rukoilen hänelle kaikkea apua antaen samalla periksi sen paikan vastaanpanemattomalle voimalle, jossa kulloinkin satun olemaan. Muuta ei vaeltaja voinekaan.

Kuva: Venla Kaasinen.

[sinisetmetsat]

V: Trippi palvelujen pariin

Yöllä Venla palelee ja minullakin polvet. Kun sitten herään levottomista, käärmeisistä unistani venettä laskevan seurueen kolinaan, on jo niin kuuma, että tarkenisi vaikka alasti. Morjestan kalaan lähtijöitä. Osalla on kasvomaskit, mikä muistuttaa pitkästä aikaa sivistyneen maailman todellisuudesta.

Kartasta katsomalla luulisi ensi etappiamme tylsäksi. Vaan vielä mitä! Heti alkuun löytyy isompia veneitä pettäviltä matalikoilta sellaisia järvisätkinkasvustoja, että Venla vallan villiintyy lempivesikasvinsa äärellä. Valokuvaamme mielikuvituksellisen pitkiä köyhänmiehen kelppimetsiä hyvän kotvan. Sitten pyörähdämme pitkille, jäätikön suuntaisille Koipiniemenselälle ja Valvatinselälle. Kun oikein asettaa aivonsa polynesialaisten valtamerenkulkijain matkavaihteelle, käy kahdeksan kilometrinkin yhtäjaksoinen melonta huvista. Mielessäni häivähtää sama ajatus, joka siellä on väikkynyt milloin missäkin toimessa: “Tähänkin työhön on varmaan ollut omat laulunsa...”

Selän kaakkoispäätä täplittää suuri joukko pieniä saaria. Mielimme tauolle niistä ensimmäiseen, Selkä-Paljakkaan, mutta siinäpä pesiikin sääksi. Onneksi se luotsaa meidät viereiseen Jänissaareen: parinsadan metrin pituiseen, mutta tuskin kymmenen metrin levyiseen kiemuraan täynnä ihmeitä.

Miten monta maisemaa mahtuukaan tämän kokoiseen saareen, miten monta aarrepaikkaa vedessä ja maalla! On värikkäitä kiviä, jonkin sorkkaeläimen alaleuka, kotiloita, mielikuvituksellisia juonteita kivessä, jälleen yksi juotikas, pikkuruinen polku saaren ryteikköisempään eteläpäähän ja silokallioisessa pohjoispäässä tietenkin ensi töiksemme löytämämme venepaikka tulisijoineen ja keltaisina kukkivine, kumisen tuntuisine maksaruohoineen. Sellainen löytyykin joka saaresta täällä pinnanmuodoiltaan tasaisesti haravoidun näköisessä Järvi-Suomessa, missä yleiskielen ilmansuuntienkin tilalla on murteissa muinoin rehottanut poikkimaan ja halkimaan kaltaisia, magneettikentän sijaan silkan jäätikön sanelemia nimityksiä.

Koivusaaressa on laavukin ja sillä enemmän polttopuita kuin ainoallakaan tähän asti näkemälläni. Leppeän Pakarilanselän yli sujahtaa jo joutuin poutapinnan sävylle vastavärisellä kanootillamme – ja samassa nousemmekin suoraan Kivisalmen kahvilan rantanurmelle kuin mitkäkin aalloista kohonneet viikingit.

Heti sisäänkäynnillä lukee liitutaulussa “MUISTA PITTÄÄ TURVAVÄLI.” Tutusta kielestä tiedämme tulleemme oikeaan paikkaan, ja pian odotamme purilaisia samettikukkain lomassa hörppien lonkeroa ja raataillen vanhusten kanssa.

Rasvan, suolan, kofeiinin ja alkoholin sekakäytöllämme on soundtrack, joka noudattelee täydellisesti psykedeelisen kokemuksen kaarta: ensin jymähdetään kunnolla toiseen todellisuuteen (Arttu Wiskarin joku arttuwiskari), sitten laskeudutaan sielun pimeään yöhön (Lapinlahden Lintujen Se ei käy) ja lopulta kohotaan uuteen, kukkeampaan aamuun (Queenin joku taatun hyvä queen).

Tässä tilassa ei tarvitsekaan suuria annoksia mitään ulkoista päästäkseen kansankielellä tiloihin. Viereisessä pöydässä pidetään jalassa pupusandaaleja. Päivänvarjon säädin näyttää valtavan yökkösen naamalta. Haluaisin kosia myyjän murretta. This is bat country.

Ja kun lähdemme jälleen liikkeelle pullot ja sielut täydempinä, olemmekin Etelä-Konnevedellä ja lähestymme yhtä Suomen tuoreimmista kansallispuistoista. Järven sokkeloinen eteläpää on suurelta osin suojeltu. Käymme ilmoittautumassa heti ensimmäisessä saaressa, vissiinkin toisessa Rätteleistä (sic), ja alamme laskeutua rauhanomaiseen labyrinttiin. Puiston infrastruktuurin huomaa heti: Selkäsalon kainaloonsa kätkemään Ruohosaareen rakennettu laavu on hyvin hoidettu, mutta jylhä.

Sitten, purkaessamme kanoottia, Venla huomaa sen: Paavon/Kaapon. Yli vuorokauden ajan tuo merenkävijä on liukastellut kuusine koipineen kanootin liukkaan pohjan käytävissä ja seisoo nyt jähmettyneenä keulatuhdon takana. Venla vertaa kuoriaisen koettelemusta näiden luonnottomien pintojen ympäröimänä psykoosiin, enkä näe syytä epäillä rinnastusta. Siitä todistaa ainakin jäniksemme elekieli tämän päästessä äyskärin kyydissä maihin: oitis eläimeen tulee, niin, eloa, ja se kaivautuu suoraa päätä ilta-auringon lämmittämään turvemättääseen.

Toivotamme uunituoreelle savolaiselle rattoisia päiviä ja käymme itsekin nautiskelemaan saman tähden lämmittämästä kalliosta tämän kivisen aluksen keulassa.

Kuvat: Venla Kaasinen.

[sinisetmetsat]

IV: Katoava haaksirikkoinen

Kalliolla kelluva telttamme pysyy pystyssä kuin unelma (sellainen harvinainen, joka ei kaadu). Heräämme varhain, valmistautuen toistaiseksi suurimman selän ylitykseen tällä reissulla.

Aivan aluksi on kuitenkin huolehdittava helteellä olennaisimmasta tarpeesta eli juomavedestä, jota painumme etsimään Keiteleen suurimman saaren, ympärivuotisesti asutun, mutta sillattoman Pängätsalon rantaan kartassa merkityiltä lähteiltä. Niistä ensimmäinen on jäänyt sydämettömän avohakkuun alle, mutta toinen löytyy satumaisen, nurmettuneen mökkitien ja siitä erkanevan kiemuraisen polun päästä, keskelle raiskiota säästettynä.

Keitaan pohjassa kimmeltää tuntemattoman kasvuston viheriäistä galaksiverkkoa ja mönkii outoja olentoja. Vesi on tietenkin jääkylmää ja jumalaisen maukasta. Otamme talteen 4,5 litraa kauneutta, josta osa tulee hörpittyä heti hikisellä, toimivuudeltaan kyseenalaisella oikotiellämme takaisin suoraan halki paahteisen hakkuuaukion.

Jälleen sääksen pesä, tällä kertaa Matosaaressa. Levenevää selkää täplittävät odottamattomat matalikot. Hirvittää ajatuskin täällä liikkumisesta suurella jahdilla, jollaisia rannan tuntumassa tosin lepäilee. Kumma polahimmeli on pystytetty Nenäinniemen länsipuolelle, liekö varoitukseksi.

Niin vain melomme miltei kahdeksan kilometriä yhdeltä istumalta. Vihtasaarista itäisemmän eteläkärjessä kelpaakin sitten lounastaa. Suojaisaan poukamaan saa puikkelehtia luonnon aallonmurtajan läpi kanootin pohja kolisten. Rannan tulipaikasta päätellen tänne on kuitenkin päästy jopa veneellä. Mökkejä saaressa ei nimittäin ole; läntisessä naapurikaimassa, jonka kivisessä niemessä otimme viime vuonna päiväunet, sen sijaan on mitä söpöin.

Sudenkorento istahtaa jalalleni. Venlan etukäteen kuivattamat purjot, sipulit, paprikat, parsakaalit ja porkkanat tekevät ateriasta kuin ateriasta uskomattoman maukkaan. Sakean sekametsän peittämä saari nuotiopaikkoineen saa miettimään menneiden aikojen tutkimusmatkailijoita, joista Afrikan rannat ovat saattaneet vaikuttaa samalta: pieni, mukamas valloitettu kaistale tuttua maata suunnattoman suuren valkoisen läiskän laitamilla.

Ja aivan kuten silloinkin, asuu myös tässä saaressa tahoja, joiden tahoisuudesta me emme kapeakatseisuuttamme tiedä yhtään mitään...

Täydelliseen piirteettömyyteensä nähden sukeutuu valtavan Lavianselän viisikilometrisestä ylityksestä yllättävän tapahtumarikas. Aluksi vain loikoilemme alati tyyntyvällä aavalla torkuskellen, Venla toinen jalka vedessä, kumpikin meistä tunnustellen keinuntaa. Koen suorastaan eroottisia tuntemuksia vuorovaikutuksessani valtavan vesimassan kanssa, jota Venlakin aiemmin luonnehti suureksi olennoksi. Havahdun vasta käännyttyämme hiljalleen toiseen suuntaan.

Tutkailen paarmaa, joka puree minua olkavarteen. Ihoni ei onneksi ärry näiden otusten hyökkäyksistä kummoisestikaan, joten tykkään aika ajoin seurata niiden suuosien gigerläistä leikkiä kudoksissani. Tämä yksilö käy kuitenkin syötyään ahnehtimaan vielä toista puremaa, jolloin raja tulee vastaan ja ajan sen kiertelemään meitä pöristen. Nuolaisen vertani.

Sitten kohtaamme haaksirikkoisen: keskellä selkää sätkyttelee selällään sittiäinen, jonka pelastamme kanoottiin. Hetken hämmästeltyään se lymyää pohjan rakenteisiin, emmekä löydä otusta enää. Ei auta kuin varoa tallomasta sen seutuville kovin pontevasti.

Ennen kilometrin mittaista Neiturin kanavaa pysähdymme uimaan Lavianselän puoleisella hiekkarannalla. Se onkin matala, pohjasta laineinen, kaunis aavan reunalla. Kanavasta poistuessamme ajaa vastaan reteä seurue moottoriveneellä, päin punaisia, tietenkin. Pitkä juhannus jatkuu heillä.

Nousemme maihin kanavan idänpuoleisella laavulla ja riennämme oitis siistiin huussiin pitkän urakkamme päätteeksi. Tutkimme kaikessa rauhassa kanavan rakenteita, kuollutta kievaria ja Konneveden infoisaa infotaulua, jonka kartasta saamme monia hyviä vinkkejä tuleville päiville. Tällaiset analogiset jäänteet ovat tärkeitä kaltaisillemme vaeltajille, jotka mieluiten pitävät älylaitteensa poissa näpeistä reissun aikana.

Itikoita on paljon vähemmän kuin viime vuonna. Kanavan toiselta puolen, naurulokkien valtaamalle aallonmurtajalle johtavan tien varresta löytyy runsain mansikkapaikka, minkä olemme kuunaan nähneet. Pystytämme telttamme jonkin matkan päähän laavusta, majakan juurelle, jämäkälle nurmelle. Joogaamme lokkien melskeessä. Vastarannalle, likemmäs yhdyskuntaa, asettuu perhe matkailuautollaan.

Iltasella kanavaan ajaa proomua työntävä alus nimeltä Sotka. Sen edeltä pakenee telkkä, varhaisissa itämerensuomalaisissa runoissamme sotkaksikin kutsuttu luojalintu. Proomu tupakoivine kuskeineen tuntuu tuulahdukselta menneestä, linnusta nyt puhumattakaan.

Venla nimeää kadonneen haaksirikkoisemme Paavoksi tai Kaapoksi. Se taitaa lymytä alassuin käännetyssä kanootissamme yhä.

Kuvat: Venla Kaasinen.

[sinisetmetsat]

III: Vasta ja wabi-sabi

”Nouse viileästi.”

Näin lausuu minulle Twin Peaksin tuonpuoleiskohtausten tasoisella vakavuudella muuan läheiseni ainoassa tänä taikayönä näkemässäni unessa, johon sitten heräänkin. Viileää ei kylläkään nyt ole: laavun sijaan yövyimmekin nimittäin teltassa, kun olo hyttysverkoilla varustetuissa makuupusseissamme kävi jo illalla liian tukalaksi.

Rutinoituneen aamu-uinnin ja -palan päätteeksi kierrämme saaren vaihtelun vuoksi pohjoispuolelta – ja sinkoudumme suoraan Karttuselkää suomivaan tuuleen. Keinumme riemulla halki korkean aallokon, laulamme, rehkimme. Jo parin kilometrin perästä on pidettävä patukan ja lyhyen tutkiskelun mittainen tauko viehättävässä Isossa Karttusaaressa, joka on täysin asumaton ja pyhitetty pienriistan metsästykselle. Tätä asiaintilaa julistava, rantametsikössä seisova kyltti on muuten hupaisasti allekirjoitettu muodossa ”Metsästysoikeuden haltia”, mikä vie ajatukset ennemmin fantasiamaailmoihin kuin metsästyslakiin. Kummeliniemen takaa löydämme kauniin, aaltojen muovaaman venerannan.

Ennen Antinnientä sydämemme särkee kuikka aivan pienen, pörröisen ja osapuilleen pallon muotoisen poikasensa kanssa. Listonsalmesta sujahdamme jo saunamielellä, sillä tänään on välietappinamme Keiteleen keskellä möllöttävä Viukarinsaari, jossa vuosi sitten pääsimme juhannussaunaan. Nyt tiedämmekin nousta maihin kanootille sopivassa paikassa ruovikon keskellä kuin vanhatkin kävijät.

Rantapolulla ohi kulkevat laivakoirat tervehtävät meitä oitis. Muuan laiturissa heräilevistä ukoista on vuoden takaa tuttukin. Tunnelma veneiden vaiheilla on hitaahkon juhannuspäivämäinen, rapsakka, kuten sanotaan.

Kun käytössä kerran on kota, jonka kohotettuun ja hormilliseen tulisijaan saa näin metsäpalovaroituksenkin aikana tehdä tulet, varaudumme pian sinilevälämpöisiksi äityviin keleihin ja keittelemme valmiiksi hieman juomavettä, jotta sitä ei alvariinsa tarvitse kauhoa seliltä. Jumalaisen, improvisoidun riisi-soijarouhe-parsakaali-paprika-purjo-gheelounaan päätteeksi lämmitämme saunan, johon saamme mukaamme jonkun epäilemättä eilisiltaa varten tekemiä vastojakin.

Kuva: Venla Kaasinen.

Tikka varoittelee, kymmenet linnut laulavat. Aurinko paistaa.

Mojitontuoksuinen Axe-saippua, vasta ja hiljalleen syvenevä mutapohja hellivät meitä parhaan luksuskylpylän lailla, ja pian virkistymme uuteen melontarupeamaan. Murtosalmessa on sääksen pesä samassa saaressa kuin viime vuonna. Liekö sama yksilökin. Tällä kertaa näemme nimittäin ensimmäistä kertaa pesällä istuvan eikä ainoastaan lähistöllä kaartelevan emon!

Äänekosken rajalla nautimme taatelipatukan samaisella hiekkarannalla kuin viimeksi ja painumme yöksi Kantiansaaren tutuille kallioille. Aution, myrskyjen myllertämän metsäsaaren tulipaikalle on sittemmin laitettu uudet, rustiikkisen hienot honkapenkit. Tällainen asumattomien seutujen kevyt muokkaus ihmiselle mukavaksi on toimi, jonka voi tehdä ja joka usein tehdäänkin suorastaan japanilaisella, wabi-sabin kaihoisaa estetiikkaa henkivällä tyylitajulla, ainakin täällä Järvi-Suomen pikkusaarissa.

Kuva: Ville Koskivaara.

Jätti-illallisen jälkeen suoritamme sankariteon: saamme tunneliteltan pystytetyksi käytännössä paljaalle kalliolle toinen toistaan luovempien naru- ja keppiviritysten, puunrunkojen ja hellästi hyödynnettyjen juurten avulla. Yö näyttää, kuinka kyhäyksemme käy.

Kuva: Ville Koskivaara.

Ohi ajavasta vesiskootterista toivotetaan hyvää juhannusta. Vastaamme iloisesti. Ihmisyys ajaa joskus hivenen idioottimaisillakin vimpaimilla ja ansainnee tulla kohdatuksi yhtä kaikki.

Kuvat: Venla Kaasinen.

[sinisetmetsat]

II: Löytöretkiä

Aamulla Venla kertoo yöllä tuulleen kovaa. Niin tekee nytkin. On pilvistynyt. Aamu-uinnin ja jättimäisen puuron päätteeksi painumme puurtamaan vastatuuleen yli Matilanselän. Viiden kilometrin piirteetön taival on esimakua tulevista ylityksistä, ja urakan päätteeksi maistuukin jo lounas Matilan Ankkurissa. Viimeksi satuimme paikkaan juhannuspäivänä, jolloin meno oli yllättävän vähän krapulainen, jopa reipas. Tällä kertaa ei tunnelma ole läheskään yhtä raju – vaikka on juhannusaatto. Globaali kulkutautiko verottanee bilehaluja.

Muonamme sentään ovat aivan yhtä mahtavat: pizza, fetatasku, limu, mustikkapiirakka, kahvi, tee. Luemme paikallislehtiä, olemme jo metsittyneet. Tämä mielen toinen asento on läpeensä ihana.

Sepä meidät ajaneekin ryömimään huviksemme kanootillamme satamaa suojaavan aallonmurtajan tyvipuolelta, jossa näin korkean veden aikaan on juuri ja juuri pohjakiviä hipoen läpi pungerrettava salmentapainen. Ajatus lentää, jos ruumis mataakin: kun aiemmin ohittamamme Heposaari on kartalla hevosen muotoinen, onko se näin ollen nimetty vasta karttojen tultua piirretyiksi?

Näin hyppelevin kofeiinimielin ylitetyn Kertonselän jälkeen alkaa löytöretki, jommoisilla tahdomme ryydittää tämän muutoin tutun alkutaipaleemme. Se suuntautuu parin kilometrin mittaiselle Patajärvelle, joka onkin sellainen kätketty paratiisi, ettei paremmasta väliä. Laaja Patasalo sulkee järven tyystin näkyvistä Keiteleen pääväylältä käsin, ja puikahdettuamme sisään eteläpään kivikkoisesta Patasalmesta tuntuu kuin olisimme päässeet järvirosvojen piilopaikkaan. Pohjoispään uloskäynti Lipakonsalmikin lymyää niin hyvin piilossa, ettei sitä näe ennen kuin aivan likeltä. Jaloittelemme paahteessa paljain jaloin jonkin matkaa Patasaloon, puomilla suljettua, hyvin hoidettua soratietä.

Tauon päätteeksi ei muuta kuin pusertumaan eteenpäin, Sorvasalmesta ja hauskan heinäisestä Jaakonniemen ja Jaakonsaaren välisestä väylästä, jonka kivellä lekottelee kolme käsittämättömän punaista, suokukon näköistä kahlaajaa. Vaikka olemme molemmat melko osaavia kyökkiornitologeja, ei lajinmääritys tuota tulosta ja myöhempikin nettihaeskelu ainoastaan linnut nimeltä vesiperä ja (epäillen) mustapyrstökuiri. Asiantuntijat ottakoot yhteyttä.

Kyltymättöminä tutkimusmatkailijoina pyörähdämme Myllylahteen, jonka pohjukkaan, karttaankin Mylly-nimellä merkityn talon tuntumaan laskee Pyhäjoki. Tässä pyhä-sana toteuttaa usein rajaksikin väitettyä merkitystään: Äänekosken ja Konneveden raja seurailee peräti kymmenen kilometrin matkalta Pyhäjokea ja sen yläjuoksun jatkeena suikertavaa Pyhäjärveä.

Joen pääuoma on kuitenkin siinä määrin, niin, pyhitetty ihastuttavalle myllytalolle, ettei sitä käy melominen. Lännempää löytyy toinen, virtaukseltaan leppoisa lasku-uoma, jota kapuamme ylös parisataa metriä. Jo valmiiksi meno on melkoista Amazon-larppia, kun joen ylle kaatuneiden leppien ja pajujen latvuksia saa kammeta pois tieltä käsivoimin. Näin vesistöt pitävät vaellusmieltä virkeänä: kun maisema vaihtuu, vaihtuu myös kulun luonne.

Uomien yhtymäkohdassa luovutamme viimein, kun tilaa ei enää ole kanootille. Takaisin on tosin hauska palata hyttyspilvessäkin, kun käsivarret saavat melonnan vaihteluksi tätä puukiipeilyn kaltaista urheilua.

Joelta lähdettyämme emme pääse pienessä lahdessa pitkällekään, ennen kuin menen täysin tolaltani. Takana melova Venla vallan säikähtää, kun lakkaan keulassa melomasta ja änkytän kiihtyneenä jotain käsittämätöntä. Syyn selvitessä hän ymmärtää yskän: olemme juuri meloneet liistekatiskan yli.

Selitys lienee paikallaan. Kivikaudelta asti on ihminen pystyttänyt matalikkoihin vierekkäisistä, pinnan ylle ulottuvista puusäleistä liistekatiskoja, joissa taiten muotoillut nielut ohjaavat kaloja eräänlaiseen sumppuun. Suomessa niitä on käytetty vielä reilut sata vuotta sitten, mutta kiistatta on kysymys myös yhdestä lajimme vanhimmista kalastusvälineistä. Ja nyt olemme nähneet sellaisen ensimmäistä kertaa, aivan odottamatta.

(Valokuva rekonstruoidusta liistekatiskasta löytyy mm. täältä.)

Rakennelma on aikojen saatossa uponnut hieman yli puolimetriseen veteen niin, ettei kanoottimme pohja edes hivo vedessä tummuneiden ja limoittuneiden säleiden kärkiä. Pyörimme katiskan yllä ja ympärillä hyvän aikaa ottaen siitä valokuvia minkä kerkiämme. Niitä tarvitaan, sillä siltä varalta, ettei katiskaa ole vielä löydetty, on siitä ilman muuta ilmoitettava Museovirastolle heti palattuamme. Ennen kaikkea kuitenkin imemme näkyä sisäämme pelkin silmin; sen verran upea tämä muutamametrinen, moninieluinen, ovaali ja melko hyväkuntoisena säilynyt hökötys on.

Kuva: Ville Koskivaara.

(Reissun jälkeen otan muuten yhteyttä Museovirastoon, ja käy ilmi, ettei katiskaa todella olekaan heidän rekisterissään. Olemme siis löytäneet tai ainakin ensimmäisinä ilmoittaneet uuden muinaisjäännöksen. Samalla saan ystävälliseltä virkailijalta aimo tietopaketin liistekatiskoista. Kysykää lisätietoja! Ammoisista kalastusmenetelmistä voinee lukea myös U. T. Sireliuksen massiivisista kirjoista Suomen kansanomaista kulttuuria ja Suomalaisten kalastus.)

Juhlistamme löytöämme uimalla kapean Jaakonniemen upealla hiekkarannalla. Sitten suuntaamme suoraa päätä Ison Mäntysaaren laavulle, missä viime vuonna vain piipahdimme. On täsmälleen sama päivä kuin silloisella käynnillämme: juhannusaatto. Niinpä viereisestä Hautsalosta kantautuukin, uskokaa tai älkää, Satumaa.

Sehän tämä. Kuva: Ville Koskivaara.

Tällä kertaa olemme päättäneet tehdä juhannustaian, jossa mukailemme vesiversioksi Tove Janssonin Vaarallisessa juhannuksessa kuvaaman rituaalin: pyörimme kanootilla ympäri maagisesti määrättyihin suuntiin, läiskyttelemme vettä meloillamme ja rantaudumme sitten perä edellä pukahtamatta sanaakaan. Sitten odotellaan unia.

Sinänsä siistinä pysyneellä laavulla meitä tervehtii oitis makkaratikkuun seivästetyn ja laavun otsahirteen ripustetun kyyn raato. Harva asia herättää minussa yhtä suurta vihaa kuin se naurettava, suoraan sanottuna säälittävä tappamisella hekumointi ja pullistelu, jota kyypelkoiset kohdistavat tuohon eläimeen. Fobian ymmärrän, sen kanavointikeinoja en. Käyn siirtämässä melko tuoreen ruumiin kauemmas metsään ja pidän sille pienimuotoiset hautajaiset.

Mato kuolee ja tuli sammuu. Kuva: Ville Koskivaara.

Auringon laskiessa pompimme pitkin luoteisen niemenkärjen silokallioita ihastellen taivasta, joka näyttää siltä kuin Gustave Doré ja J. M. W. Turner olisivat saaneet lapsen ja laittaneet vekaran kuvittamaan pelkkää Ilmestyskirjaa.

Laavun rannassa rapautuu hiekkalinna.

Kuvat, ellei toisin mainittu: Venla Kaasinen.

[sinisetmetsat]

I: Takaisin kotiin

Kuva: Markku Raatikainen.

Matkan alku on kuin takaisinkelaus viime kesältä. Suoritamme lähtöuhrimme Vellamolle Risusaaren samassa niemessä, jossa laskimme hänet takaisin lepoon viime reissumme päätteeksi, vetisen kaitsijamme pidettyä meistä parin viikon ajan erinomaista huolta.

Ihmeet iskeytyvät vasten kasvoja oitis: edessämme avautuvaa Mämmenselkää vahtii pikkiriikkiseen Tipisaareen, siis oikeasti Tipisaareen, rakennettu tonttukokoinen, siis oikeasti tonttukokoinen, mökki.

Siis oikeasti.

Muistelemme ohittamaamme armottoman kallioiseen Tyttöjensaareen liittyvää karmeaa tarinaa, johon liittyvä legendaario todistaa aukottomasti alueella yleisten Kauttojen olevan syntyperältään Ranskan aatelia. Lienevätkö peräti pyhää verta, merovingisukua...?

Pidämme spontaanin uimatauon samalla maitse saavuttamattomalla paratiisirannalla kuin viime vuonna. Höyrylaivain huoltoasema lahoaa hietaisena sirppinä kaartuvan rannan tuntumassa kuten silloinkin. Venla alkaa saman tien valokuvata estottomasti.

Tunnelma on leppoisa, kilometrejä ei tee mieli niellä ähkyksi asti. Lounaistuuli kylläkin jouduttaa menoamme aivan automaattisesti. Samasta suunnasta se puhalsi viimeksikin, kun surffasimme Kettuhiekan ihanalle laavulle ystävämme Jemon seuraan. Siellä pysähdymme nytkin nostalgisoimaan.

Vaihtelun vuoksi ohitamme joka saaren vasiten eri puolelta kuin edelliskerralla. Toinen toistaan söpömpiä mökkejä tekee mieli käydä ostamassa paikan päältä. Kaltaisillamme Nuuskamuikkusilla onkin varaa mihin vain, katsellen.

Aamuisen myrskyn jälkeen on, kuten laulu kuuluu, poutasää, ja Ala-Keiteleellä liikkuu lisäksemme muun muassa useampi vesiskootteri, monen kokoisia veneitä sekä eksoottinen paviljonkilautta bajamajoineen. Taivaan selkenemistä odotellessa myöhään aloitettu päivä venyy pitkäksi, kun pyrimme yöksi Peurasaareen hauenkallohonkineen ja kutsuvine telttapaikkoineen. Aivan kuin todellisuus tahtoisi täydellistää tämän takaisinkelauksemme yksityiskohdat, löydän saaresta jopa pakurikääpää, kuten edellisenkin reissumme ensimmäisestä yöpaikasta.

Joutsenet, västäräkit, jäkälät, rantasipit, varjokuvamme kivessä ja, toden totta, kaukana siniset metsätkin toivottavat meidät tervetulleeksi. Vielä telttaan vetäydyttyämme kuulemme, kuinka etevä laulurastas matkii monen muun ohella kalalokkia ja kuikkaakin. Tajuan, että täällä jos missä on koti.

Kuvat: Venla Kaasinen.

[sinisetmetsat]

Esipuhe

Kesä 2019 oli opettanut meille, että kolmatta sataa kilometriäkin taittuu melko sujuvasti meloen. Seuraavan kesän reissua alettiin suunnitella miltei saman tien, mutta emmehän me iänikuiset neofiilit malttaneet olla lisäämättä soppaamme uusia elementtejä. Tällä kertaa meitä nimittäin kiinnosti, pääsisikö kotikaupungistamme Äänekoskelta kiertämään jonkinmoisen rengasreitin Keiteleen, Konneveden ja Kuhnamon kautta.

Talvipuhteena tutkaillut kartat paljastivat pian hieman edelliskesän reittiämme lyhyemmän lenkin, joka sisälsi mukavan näköisen valikoiman Keiteleen laajoja selkiä, Konneveden saimaamaista kalliosokkeloa ja jokia niin myötä- kuin vastavirtaankin. Olipa mukana pitkästä aikaa jopa koskia, joita olimme viimeksi vuosia aiemmin laskeskelleet suurella riemulla.

Jokien virtaussuuntia ja järvien välisiä korkeuseroja tihrusteltuamme päätimme meloa reitin myötäpäivään. Näin ollen lähtisimme liikkeelle Äänekosken Mustastaniemestä, samasta satamasta, johon olimme edellisenä kesänä rantautuneet. Ensimmäiset päivät olisivat siis tuttuja sen kertaisen vaelluksemme viime päiviltä – mutta luonnossa liikkujahan ei kahdesti laske kanoottiaan aivan samalle selälle, kuten vanha hämärikkö Herakleitos olisi saattanut melojan roolissa murjaista.

Keskikesä lähestyi. Pakkailu sujui arveluttavan rutiininomaisesti. Ukkoskuurojen päättymistä odoteltiin mukavasti kotioloissa, jotka olivatkin tulleet tutuiksi pandemian mullistaman kevään aikana. Se vitsaus olisi järvien seliltä kaukana; kenpäties onnistuisimme siellä olemaan levittämättä tautia aivan yhtä todennäköisesti kuin sivistyksen parissa.

Kuva: Venla Kaasinen.

[sinisetmetsat]

Kuka kulkee?

Kesällä 2020 kuvataiteilija Venla Kaasinen ja kirjailija Ville Koskivaara lähtivät toiselle pitkälle melontavaellukselleen. Seuraavana syksynä Ville kirjoitti matkasta raportin, jota julkaisemme tässä blogissa yhdessä Venlan ottamien filmikuvien kanssa. Saat meihin yhteyden sähköpostitse osoitteissa venla.kaasinen@gmail.com ja ville.koskivaara@protonmail.com. Venlan taidetta löydät täältä. Matkamme etenemistä voit seurata reittikuvausten perusteella Maanmittauslaitoksen Karttapaikassa.

[sinisetmetsat]

Esimakua menneestä

Kuten arvata saattaa, vietti Sinisten metsien väki myös viime kesänsä vesillä. Siitä seikkailusta kuullaan tässä blogissa lisää tuossa tuokiossa. Alkupaloiksi suosittelemme kuitenkin meitä viisaampien sanoja ikiaikaisista kulkupeleistämme. Vaikka itse sanommekin, vahvistaa tämä tuore artikkeli iloksemme monia viimevuotisen esipuheemme ajatuksia kanoottien roolista kotiseutumme vesiliikenteessä (joskin korostamme siinä liiaksi ruuhia ja haapioita). Lukekaa siis talvenne ratoksi, kun ei tässä pian enää melomaankaan pääse!

Kuva: Venla Kaasinen.

[sinisetmetsat]

XIV: Loppukiri ja kiitos

Kuten useimmat aamut, lähtee tämäkin liikkeelle aamupalan ja -teen jälkeisellä pakkuulla ja taolaisilla lämmittelyharjoituksilla. Puuro on loppunut, joten syömme makaronia. Sitten sinkoudumme ihanasta hiekkarannasta yön mittaan tyyntyneelle, mutta aamusta jälleen tuultuneelle Ukonselälle. Venla rehkii rankemmassa toimessa takana, sillä edellispäivien painiotteluista ovat käsivarsieni lihakset ensi kertaa käyneet yöllä jopa juilimaan. Esimerkillisestihän tuosta selvitään, lyhyin etapein ja mittaillen jo matkaa arvioksi perillä päivystäville kyyditsijöille. Kotiin on enää vähän toistakymmentä kilometriä.

Tulisaaresta löydämme järjettömän pittoreskin puron, joka erottaa saaren kaksi osaa toisistaan ja jonka suulle on koottu mystillinen kivirakennelma. Honka- ja Partioniemen välissä lahoaa jumalaisessa hiekkarannassa valtava laiturin raunio, jonka luokse ei johda edes tietä. Myöhemmin saamme tietää sen olleen ilmeisesti halkovarasto, siis "tankkauspiste" vesillä ammoin kulkeneille höyrylaivoille. Sadekuurot ja tuulenpuuskat pitävät strategiset tuntosarvemme pystyssä.

Sitten, aivan äkkiarvaamatta, olemmekin Risusaaren eteläpäässä ja laskemme meitä niin auliisti auttaneen Vellamon takaisin aaltojensa alle uhraten hänelle vielä kerran. Soitan isäni noutamaan meidät Äänekosken satamasta, tempaisemme puolentoista kilometrin matkan sinne tuossa tuokiossa ja rantaudumme sinne riemulla, sujuvasti.

Vielä illalla, kun suljemme silmät, liplattaa luomien takana aaltoja.

Kuvat: Ville Koskivaara.