kolmasruumis

[kolmasruumis]

Meille tarjotaan betonia, vaikka haluaisimme puita

Kirjoitin Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnan valituille jäsenille (niille, joiden uskoin tällaisia perusteluja ymmärtävän) tällaisen viestin koskien Itä-Helsingin Vuosaareen suunniteltua rakentamista, joka hävittäisi suuret määrät asuinalueen metsistä. Isoimman metsäalueen paloittelusta päätettiinkin luopua, mutta edelleen aluetta aiotaan tiivistää siten, että viheralueet pienenevät ja osin poistuvat.

Tämä kirjelmä koskee tätä nimenomaista tapausta, mutta alempana pohdin asiaa vähän laajemminkin.

"Hyvät lautakunnan jäsenet vetoan, että otatte mm. oheisessa artikkelissa mainitut asiat huomioon päätöksissänne koskien Vuosaaren rakentamista. Viherympäristön merkitys ihmisen terveydelle on tutkittu asia ja tämä tulisi kaavoituksessa huomioida. Vuosaaren kohdalla nostaisin erityisesti vielä esiin sosioekonomiset erot, joita lähiluonto tasoittaa. Vuosaaressa asuu varakkaita ihmisiä, joilla on ympärillä omaa puutarhaa ja sellaista luontoa, jota ei uhkaa rakentamisen alle jääminen. Samoilla ihmisillä on luultavasti helpoin pääsy myös etäämpänäkin sijaitseviin luontokohteisiin ja mahdollisesti kesämökki tai vastaava. Vuosaaressa asuu kuitenkin myös suuret määrät pienituloisia ihmisiä ja viheralueiden kutistuminen koskee heitä paljon enemmän. Monelle lähiluonto on ainoa realistinen virkistys- ulkoilu- ja liikuntapaikka ja samalla ainoa säännöllinen kosketus terveyshyötyjä tuovaan elävään luontoon. Sosioekonomisten erojen tasoittamisen lisäksi tällä on kansanterveydellistä merkitystä mielenterveys- ja autoimmuunisairauksien osalta. https://www.apu.fi/artikkelit/metsa-rauhoittaa-aivot-vihrealueet-vahentavat-kuolleisuutta" Tässä linkatussa artikkelissa tutkijat pääsevät ääneen luonnon hyödyistä ihmiselle. Tuo köyhien hyvinvointikin tulee esiin.

Lisää näkökulmia kaupunkirakentamisen tiiviyteen ja viheralueisiin tuo Vieraskynä-kirjoitus Helsingin Sanomissa 24.4.2021 https://www.hs.fi/mielipide/art-2000007938445.html Kirjoittaja Harri Hautajärvi on lehden mukaan arkkitehti, tekniikan tohtori ja arkkitehtuurin tutkija. Hautajärvi nostaakin esiin kiinnostavia tietoja rakennusten ympäristöystävällisyydestä. Ymmärrän sen, että kaupunkiin halutaan lisää asuntoja. Ymmärrän myös sen usein esiin nostetun ajatuksen, että hyvässä kaupungissa asunnot olisivat tiiviisti rakennettu ja viheralueita olisi sitten jossain etäämmällä keskitetysti ja sinne kenties mentäisiin julkisilla kulkuneuvoilla tai pyörillä. Tässä ajatuksessa luontoa säästyisi, kun ihminen asuisi yhtäällä ja luonto olisi sitten rauhassa toisaalla.

Kuten ylläolevasta voimme todeta, tämä ajatus ei tuo hyvinvointia ihmiselle. Mutta tuoko se sitä luonnolle? Ihan ensin: kuinka realistinen on ajatus, että ihminen lähtisi luontoon virkistäytymään julkisilla kulkuneuvoilla? Kun korona alkoi, luontoalueiden parkkipaikat pursuivat yli äyräiden. Näin on suosituilla alueilla ilman koronaakin. Polkupyöräily pidemmän matkan päähän on jo retki itsessään, eikä sen päälle välttämättä jakseta eikä ehditä kovin kummoista luontoretkeilyä. On kovin eri asia voida käydä sunnuntai- tai iltakävelyllä lähimetsässä, kuin varta vasten lähteä sinne muutaman kymmenen kilometrin päähän. Todennäköisyys, että näillä keskitetyillä luontoalueilla liikkuisi yhä suuremmassa määrin lähinnä keskiluokkaisia lienee suuri. Juuri ne, joille lähiluonnolla on eniten merkitystä, kuten vaikkapa pienituloisten perheiden lapsille monipuolisena leikkipaikkana, harvemmin näihin luontokohteisiin pääsisivät.

Toisekseen, kaupungeissa asuu paljon eri kasvi- ja eläinlajeja. Kaupunkimetsissä saattaa olla sellaista vanhaa puustoa, joka Suomessa on käynyt jo harvinaiseksi. Kaupunkiluonnon merkitys linnustolle olisi hyvä nostaa esiin. Ajatus niin kutsutuista viherkäytävistä tai vihersormista on Helsingissäkin periaatteessa olemassa. Seuraavassa on Ylen artikkeli muutaman vuoden takaa tutkijoiden näkemyksistä viheralueiden nakertamisen suhteen https://yle.fi/uutiset/3-9215772 Luonnon monimuotoisuutta ei voi suojella jossain keskitetysti, sitä on suojeltava kaikkialla. Huomioitava on myös keskitettyjen alueiden kuluminen. Mitä suurempi käyttöpaine on samalle pläntille, sitä enemmän kasvillisuus kärsii, polut levenevät, tehdään uusia polkuja ja niin edelleen. Hajauttaminen ympäri kaupunkeja pienempiin paikkoihin jakaisi myös käytön aiheuttamaa kulumista.

Aiheesta olisi lisääkin sanottavaa esimerkiksi ilmastonmuutoksen tuomiin vaikutuksiin varautumisen ja sopeutumisen näkökulmasta, mutta pidetään kirjoituksen pituus kohtuullisena. Aiheeseen voi palata. Myös se, miksi minusta tuntuu, että tätä asiaa on vakuutettava, hieman ironisesti nimenomaan vihreille kunnallispoliitikoille, ja onko tälle tuntemukselle perusteita, ansaitsisi oman blogikirjoituksensa. Katsotaan, saisinko sellaisen syntymään jossain vaiheessa.

[kolmasruumis]

Tämäkin mielipide mahtuu maailmaan

Tässä hetkessä on liikaa hätäisesti maailmalle töräytettyjä mielipiteitä. Kaikki se, mikä ennen juteltiin työpaikan kahvipöydässä, kotipihalla naapurin kanssa tai kaljalasin äärellä kavereiden kesken, on nyt painokelpoista tavaraa paitsi sosiaalisessa mediassa, myös maksullisen, painetun median sivuilla ja lähetyksissä. Mutta se, että kaikkien kehnosti perusteltuja, taustoittamattomia mielipiteitä tarjoillaan meille tauotta vuorokauden ympäri, ei tee niistä yhtään sen merkityksellisempiä. Ne ovat yhä sitä kahvipöytärupattelua, hiljaisuuden täyttämistä sosiaalisen kanssakäymisen muotona.

Tällainen asioista mieltä oleminen ilman sen enempää vaivautumista ottamaan selvää mistään ei edistä minkään ongelman ratkomista, lisää toisten näkemysten ymmärtämistä tai luo edes mahdollisuutta järkevälle keskustelulle.

Siksi alunperin perustin tämän blogin. Ajattelin, että jos minulla on niin suuri tarve sanoa mielipiteeni jostain asiasta, että se on jaettava muidenkin ihmisten luettavaksi, on se myös sen arvoista, että käytän siihen tuokion aikaa. Kirjoitan sen keskittyen itse asiaan, näppäimistön ääressä, perustellen.

Sittemmin olen kiinnostunut yhä enemmän myös ajattelun kehittämisestä. Koska kuten moni muukin asia, ajatteleminenkin on taito, jota voi harjoitella. Jokainen päähän pälähtävä ajatus ei ole kovin merkityksellinen ja valmis. Itse asiassa, päässä seilaa kaikenlaista turhaa tauhkaa sekä ajatuksen aihioita, jotka vaatisivat työstöä, paljonkin. Turhalla en tietenkään tarkoita, että jokaisen ajatuksen pitäisi olla jotenkin tärkeä. Tarkoitan sitä, että jokaisen ajatuksen ei pidä kuvitella olevan tärkeä.

Toivon, että saisin pidettyä kynnyksen kirjoittamiselle matalana, aihepiirin liikkuen vapaasti aivan missä vain, mitä haluan pohdiskella, mutta matkan varrella ajattelussa myös kehittyen ja aiheista oppien. Niin monesti esimerkiksi luettuani jostakin uudesta aihepiiristä tai uudesta näkökulmasta olen hetken täynnä intoa puhua heränneistä ajatuksista. Lähes aina tämä into vain ehtii laantua, ennen kuin jaksan kirjoittaa siitä mitään, sillä innostunut ajattelu on vielä kaukana siitä, että ajatukset jaksaisi muotoilla järkeväksi tekstikokonaisuudeksi.

Pidän sen kuitenkin tavoitteena. Kirjoittaa ja kehittyä.

[kolmasruumis]

Joskus minimi on maksimi

Loppuunpalaminen on ristiriitaisesti uhka juuri tunnollisimmille ihmisille, niille jotka yrittävät parhaansa vielä sittenkin, kun jaksamisen rajat on ylitetty. Siis yhteiskunnan ihanneyksilöille.

Harva on minäkuvaltaan ihanneyksilö, minkä tiedostaminen vain lisää kuormitusta. Enemmän, kuin parhaansa tekeminen on jonkinlainen maksu siitä, että on niin vajavainen ja epäonnistunut. Että kuitenkin juoksee täysillä, vaikka ei ole saanut kenkiä hankittua, repussa on liikaa tavaraa ja eikä ole kelvollinen sileälle tielle vaan soratietä on avojaloin mentävä.

Kaikille ei ole tarjolla tukea siihen, miten loppuunkulutettu mieli kootaan kasaan ja puhalletaan matkaan purjeet täynnä. Miten saadaan palautumaan keho, joka käy ylikierroksilla stressin, univajeen, palauttavan liikkumisen puutteen, jatkuvan jännittämisen ja valmiustilassa olemisen vuoksi?

Avainasemassa tuntuisi olevan luovuttaminen. Juuri se, mikä on kaikkein vaikeinta. Jos joku sanoo sen ulkopuolelta, se luultavasti suututtaa. Mitä tuo tietää minun elämästäni? Ihminen hymyilee urheasti, kun joku päivittelee miten saat kaiken tehtyä. Pillahtaa itkuun, kun myötätuntoinen katse kohtaa omansa ja joku sanoo: sinä olet todella sinnikäs ihminen.

Se on todella hyvä asia, sillä myös palautuminen vaatii sinnikkyyttä. Luovuttaminen vaatii sinnikkyyttä! Se ei ole yksinkertaista eikä varsinkaan nopeaa.

Pitää hyväksyä, että ei tule pääsemään tavoitteisiinsa. Ei tällä aikataululla, ei tällä vaatimustasolla. Se on iso asia. Silti ei tule ajatella, että epäonnistui. Ei. Kuluttavat ajatukset on kerta kaikkiaan lopetettava. Sanotaan, että tunteita ei saa tukahduttaa. Mutta ainakin uuvuttaviin tunteisiin johtava ajattelu on tukahdutettava. Ei epäonnistumista, vaan realistisemmat tavoitteet. Ei takarajoja, vaan keskittyminen tähän ajankohtaan. Ei sen miettimistä, mitä mahdollisuuksia sulkeutuu, kun joutuu hidastamaan. Ehkä sulkeutuu, elämässään toimintakykyinen ihminen on silti tärkeämpi.

Päättäväistä, toistuvaa, jatkuvaa huonojen viestien sulkemista pois tietoisuudesta. Joku kymmenen vuotta nuorempi kokee olevansa liian vanha johonkin? Ei koske itseä. Ohi vain. Ihminen on itsepetoksen mestari ja sinnikkäällä itsepetoksella voi tulla onnelliseksi.

Sinnikästä lepäämistä. Nautittavien asioiden tekemistä miettimättä jatkuvasti sitä, mitä hyötyä tästä on. Eikä vain hetken silloin tällöin, vaan paljon. Iloista liikunnan harrastamista vain omaksi huviksi. Löhöämistä, kun löhötyttää. Arjen häpeämätöntä muokkaamista omien mieltymysten mukaiseksi. Ein sanomista. En ryhdy, en tule mukaan, en jaksa nyt kiinnostua. Ei selittelyjä. Nyt ei huvita. Nyt ei resurssit riitä. En jaksa keskittyä. En jaksa ottaa selvää. Haluan vain olla.

Sinnikkyyttä vain olla.

[kolmasruumis]

Miten voit sanoa että

Sosiaalisesta mediasta tai laajemmin kirjoitetusta kommunikaatiosta mainitaan aina ilmeiden ja äänensävyjen puuttuminen ymmärtämisen haasteena. Nähdäkseni kyse on paljon syvemmästä kommunikaatioon liittyvästä ongelmasta, kuin vain ilmeet ja äänensävyt.

Jokainen, joka on joskus riidellyt tai edes ollut kiihkeästi eri mieltä arkielämässä jonkun toisen kanssa, tietää, miten vaikeaa on saada näkökulmansa läpi. Siis ihan edes siihen asti, että toinen ymmärtäisi, mitä hänelle yritetään sanoa. Sanotut sanat kimpoilevat takaisin ihan oudoiksi väänneltyinä, tarkoittamiasi asioita väitetään toisiksi, itse et löydä oikeaa tapaa sanoa sitä, mitä todella haluat.

Rauhallinen, ystävällismielinen keskustelu sujuu yleensä paremmin, koska on halu ymmärtää, kysytään mielekkäitä tarkentavia kysymyksiä, ilmapiiri mahdollistaa paremman sanojen muotoilun, koska aivot eivät ole ärtymyksen kuormittamia kummaltakaan osapuolelta. Hyvän keskustelun jälkeen poistumme ehkä paikalta iloisina siitä, että tulimme ymmärretyiksi ja ymmärsimme toista.

Paitsi että joskus myöhemmin tulee esiin, että ehkä meitä ymmärrettiin vähän väärin. Ehkä se, millainen mielikuva meistä on toiselle syntynyt, ohjaa hänen käsitystään siitä, mitä sanomme. Tuttavuuden syventyessä korjaamme koko ajan mielikuvaamme toisesta, siihen tulee uusia ulottuvuuksia ja meidän on suhteutettava aiempaa tähän uuteen tietoon. Ja kuitenkin se, mitä me sanomme, lähtee meidän kokemusmaailmastamme ja meidän ymmärryksestämme sanojen merkitysten suhteen ja edelleen otetaan vastaan paitsi toisen henkilön kokemusten ja ymmärryksen pohjalta, myös suhteessa juuri hänen mielikuvaansa meistä.

Ja sitten siirretään tämä kaikki virtuaaliseksi. On kaksi tai usein useampia ihmisiä sanomassa jotain. Kukin eri tilanteessa, yksi kiireisenä kännykällä pikaisesti juurikaan sanojaan muotoilematta, toinen kirjoituspöydän ääressä hakuteos käden vieressä jokaisen pilkunpaikankin hioen.

Aikoinaan oli sellainen asia kuin irc. Reaaliaikainen keskustelu. Sekin oli juuri sitä, yritystä kommunikoida toisten kanssa kirjoittamalla. Silti ehkä juuri reaaliaikaisuutensa takia se onnistui melko hyvin. Toki mielikuva toisesta ihmisestä saattoi mennä hyvinkin pieleen, mutta se, mitä hän sanoi, tuli yleensä ymmärretyksi, jos ei nyt ihan sillä (vajavaisella) tasolla, kuin kasvokkain keskustellessa, kuitenkin kirjoitetuksi tekstiksi melko hyvin.

Luulen tämän johtuvan siitä, että keskustelua käytiin tarvittaessa suhteellisen huolellisesti. Kukaan ei ollut kännykällä. Usein juttelemaan tultiin juurikin juttuseuran vuoksi. Reaaliaikaisuuden vuoksi pienikin korjaus sanottuun oli nopeaa ja tarkentavia kysymyksiä voitiin tehdä - kuten kasvokkain juteltaessa. Toki keskustelu saattoi velloa, jos keskustelijoita oli useampia, mutta tärkeissä asioissa voitiin siirtyä myös yksityiseen keskusteluun, jossa muiden ihmisten aiheuttama paine hälveni. Ja toisaalta keskustelu saattoi olla myös rentoa, ajankuluksi heiteltyä läppää, mikä piti ilmapiirin kevyeänä ja auttoi luomaan mielikuvaa kanssakeskustelijoista.

Keskusteluja, riitoja, ystävyys- ja muidenkin suhteiden syntymistä, tykkäämistä, inhoa. Kommunikaation vaikeus saattoi saada joidenkin kohdalla myös helpotusta kirjoitetusta viestinnästä. Katsekontaktin puute ja aikaa muotoilla ajatuksiaan sanoiksi on myös etu.

Sitten tuli Facebook. Sen olisi luullut olevan parannus. Nyt laitettiin valokuvia ja päästiin kertomaan elämästä ilman, että kukaan kysyi. Mutta samalla keskustelusta tuli julkaisemista. Tuli omia reviirejä - tämä on minun seinäni ja täällä minä määrään säännöt. Tuli illuusio toisen ihmisen tuntemisesta, koska elämästä jaettiin puolijulkisia murusia. Ja kännykät. Pikainen, ohimenevä kommentointi bussia odotellessa.

Sitten keskustelu saattaakin olla jotain sellaista, että henkilö A, joka julkaisee hyvin harvakseltaan mitään, kopioi jonkun toisen kirjoittaman tekstin, jossa tehdään virheellinen rinnastus asioiden välille. Koska hän on äänessä harvoin, julkaisu saa muiden silmissä painoarvoa: tämä lienee hänen mielestään tärkeää. Rinnastuksen toinen osa sattuu henkilöllä B olemaan hyvin lähellä sydäntä. Rinnastus asettaa nämä kaksi toisiinsa liittymätöntä asiaa kilpailuasetelmaan, jota oikeasti ei ole olemassa. Lisäksi henkilöllä B on kiire. Näin hän päätyy hätäisesti kommentoimaan jotakin, jota ei ole hiottu ja jonka taustalla on turhautuminen siitä, että henkilö A ottaa näin voimakkaasti kantaa hänelle tärkeää asiaa vastaan.

Nythän perusteellinen väärinkäsitys ja toistensa ohi puhuminen on valmiiksi pedattu. Kasvokkain henkilö B olisi ehkä voinut todeta, että nuo asiathan eivät oikeasti liity toisiinsa ja tämä juttu on muuten tosi tärkeä syystä x, lainkaan vähättelemättä tämän toisen asian tärkeyttä. Ja luultavasti A, joka ei juurikaan ollut pohtinut rinnastuksen toista puoliskoa, mutta oli hyvinkin perehtynyt jälkimmäiseen osaan, olisi halunnut puhua hänelle tärkeästä asiasta, mutta sen jälkeen olisi ollut kiinnostunut keskustelemaan myös siitä toisesta osiosta. Ottaen huomioon, että he ovat monivuotisia ystäviä, keskustelu luultavasti olisi hedelmällinen ja molemmat saisivat syvempää tietoa toisen ansiosta.

Kommunikaation epäonnistumisen todennäköisyys kasvaa niin suureksi juuri Facebookin tyylisellä viestintäalustalla, ettei sitä voi typistää ilmeiden ja äänensävyjen puutteeksi. Kiinnostavaa on, miten paljon ihmisten elämään voi vaikuttaa valittu kommunikaatioväline. Ystävyyksiä voi alkaa, mutta ne voivat myös päättyä. Sukulaissuhteet tulevat ylläpidetyiksi, tai ne voivat tulehtua. Ja kenties kaikki olisi täysin erilaista, jos käytetty väline olisi ollut joku toinen.

[kolmasruumis]

Liikunnan näennäinen helppous

On ihmisiä, joille asiat ovat yksinkertaisia ja jotka ärsyyntyvät pyrkimyksistä selittää, miksi ne jollekin toiselle ovat monimutkaisempia. Tämän vuoksi keskustelut joistakin aiheista ovat usein hyödyttömiä, koska toinen osapuoli yrittää kertoa, miksi jokin ei onnistu tai ainakin vaatii paljon toteutuakseen ja toista osapuolta ärsyttää, koska hänestä kaikki nämä syyt ovat vain tekosyitä. Haluttomuutta saada aikaan asia x.

Esimerkki tällaisesta asiasta on liikunta. Jos ei nyt mennä siihen, mitä moraalista latausta liittyy liikunnan harrastamiseen tai lähinnä vaatimukseen, että liikuntaa tulisi harrastaa, voidaan hetkeksi keskittyä pohtimaan, miksi toisten on helppo liikkua millaisilla tavoilla vain haluavat ja toisten ei. Jätän tästä tarkoituksella pois erilaiset fyysiset rajoitukset ja sairaudet.

Koska olen niin monta kertaa törmännyt ihmisiin, jotka eivät ymmärrä, että liikunta - niin hyötyliikunta kuin kuntoilukin - ovat myös taloudellisista seikoista riippuvaisia, aloitan rahasta. Helppo, miellyttävä arkiliikunta vaatii rahaa. Se vaatii hyviä kenkiä, jos aiot kävellä vähänkään pidempiä matkoja. Se vaatii polkupyörän ja varsinkin talvella suuren määrän talvipyöräilyyn soveltuvia vaatteita, jos sittenkin aiot pyöräillä paikasta toiseen.

Jos sitten haluaisi liikkua vähän enemmänkin, usein ensimmäinen, mitä ehdotetaan, on lenkkeily. Ilmaista! No eikä ole. Lenkkarit sekin vaatii ja jos ei ole tosi hyvää tuuria, jalalle hyviä lenkkitossuja ei saa edullisesti. Jos kaapista löytyy vain farkut tai hame, tarvitsisi vielä pöksytkin. Monet tarvitsevat myös napakat urheiluliivit, yleensä sitä kalliimmat, mitä enemmän tuettavaa niillä on.

Ja jos ei lenkkeily satukaan olemaan miellyttävä - tai edes soveltuva - laji, rahaa tarvitaankin jo enemmän. Lähimpään uimahalliin tai sen yhteydessä olevalle kuntosalille saattaa olla kohtuuttomasti matkaa ja vaikka nämä ovat edullisemmasta päästä, rahaa niihinkin pääseminen vaatii. Ja niitä varusteita. Uimapukua, sisälenkkaria, paitaa ja pöksyä. Ohjattu liikunta on useimmiten maksullista ja se voi olla hyvinkin kallista.

No ei tartte olla kalliita harrastuksia, liikkua voi kotonakin! Tai juosta portaita ylös alas.

Koska se motivaation löytämisen ensimmäinen askel, jonka asiantuntijat aina sanovat, valitse laji, joka tuntuu hauskalta eikä pakkopullalta, koskee vain niitä, joilla on siihen varaa. Muille on tarjolla pakkopullaa. Kotona voi kyllä kuntoilla, varsinkin lihaskuntoa voi kehittää melko pienissäkin tiloissa. Jos ei ole varaa käsipainoihin, kuminauhoihin sun muihin kivoihin välineisiin, pitää hyödyntää omaa kehonpainoa. Se on ilmaista. Jostain syystä vain yleisesti on helppo ymmärtää, miksi mieleinen laji, siihen suunnitellut tilat ja välineet ja vieläpä mahdollinen ohjaus (tai ryhmän tarjoama sosiaalisuus) ovat motivaatiota ja harjoituksen tehokkuutta lisääviä tekijöitä. Olisivatko ne sitä vähävaraisenkin kohdalla? Tehokasta kotitreeniä taitavat toteuttaa lähinnä ne, joilla muutenkin on aika hyvät tiedot ja taidot liikunnasta.

Valitettavasti raha ei ole ainoa ongelma liikkeelle lähtemisessä.

Vähän samalla tavalla, kuin jotkut kokevat olevansa kielellisesti lahjakkaita ja toiset taas eivät ollenkaan, ihmiset usein jakautuvat niihin, jotka pitävät itseään liikunnallisina ja niihin, jotka kokevat olevansa epäliikunnallisia. Tällä ei välttämättä ole kauheasti tekemistä todellisuuden kanssa, sillä itseään epäliikunnallisena pitävä saattaa olla aktiivinenkin liikkuja, mutta minäkuva on jämähtänyt jonnekin koululiikuntatuntien telinevoimisteluun.

Tämän lisäksi minäkuvaongelmat saattavat olla paljon vaikeampiakin. Lenkkipolun ajattelu tuo mieleen raskaalla tömähdyksellä eteenpäin puuskuttavan itsen, jonka vierestä joku jänteväpohkeinen kirmaa hädin tuskin maata koskien. Ohjattu liikunta kuulostaa hikiseltä sotkeutumiselta omiin jalkoihin huoneessa, joka on täynnä kirkkaanvärisiin trikoisiin pukeutuneiden kimmoisien ihmisten myötähäpeää tihkuvia sivusilmäyksiä. Entä sitten kuntosali, joka on täynnä lihaksikkaita ihmisiä, joista näkee, että he kuuluvat sinne. Joiden tieltä vie tilaa naurettavilla yrityksillä veivata laitteita, jotka ilman painojen lisäämistäkin tuntuvat ylivoimaisilta. Häpeä muiden katseille altistumisesta on merkittävä este kodin ulkopuolella tehtäville asioille.

Liikunnankin tapauksessa, kuten monissa muissakin asioissa, ulkoa päin tuleva neuvonta hyvin todennäköisesti menee pieleen ja saattaa myös tukea itse ongelmaa eikä sen ratkaisua.