#Sadan Mun

[kaikkimaailmanrakkaus]

Tää on tärkee

Searching for love to escape ourselves

[mamelukkikalakeitto]

*iskä seisoo mun edessä portaissa*

iskä: tunnussana?

mä: Ellun kanat

[vittumainennarttu]

20 question about me

Rules: Answer 20 questions & then tag 20 people to get to know them.

I was tagged by @dimish (Tero perkele tää kostetaan)

-Name: En tykkää mun nimestä niin en kyllä kerro. -Nicknames: Ainoa lempinimi jonka oon saanu ja jonka takia en oo yrittäny tappa (en mää nyt oikeesti yritä tapaa lempinimen takia) on ihan hirveä -Zodiac sign: Vaaka ja mää en usko näihin vitun horiskooppeihin. Miksi niitä aina kysytään? -Height: 162 cm ja toisinaan korkkarit jalassa 10 cm lisää -Orientation: Aseksuaali. Romanttinen suuntutuminen jotain bi- ja panromanttisen väliltä (tää on selkein tapa ilmaista asia) -Ethnicity: Olen suomalainen, mutta kiitos isomummun niin olen 1/8 osa karjalainen/karjalalainen (en tiiä miten taivuttaa) -Fav fruit: Mango ja passionhedelmä -Fav season: Kesä, kesä, kesä -Fav book: Ei oo suosikkia, mutta ilman Pottereita en ois ikinä alkanu lukemaan -Fav flower: Orkideat ja lootuskukka (miulla on kädessä sininen lootuskukka ja mää rakastan sitä tatuointia) -Fav scent: Melkeen kaikkien hedelmien tuoksut ja muutama mun kaveri tuoksuu tosi hyvälle (vittu jos ihmiset ei oikeesti haista kavereitaan halatessa niin mää suutun) -Fav Color: Sinisen ja violetin kaikki sävyt -Fav animal: Lemmikkieläimistä koirat, villieläimistä lumileopardi -Coffee, tea, or hot cocoa: Teetä ku on kylmä, nuha, ääni paskana tai oon kipiänä. Kaakaota sillon ku huvittaa -Sleep hours: 3-12 tuntia riippuen metelistä, väsymyksestä, melatoniinin erityksestä ja maailman menosta. -Cat or dog: Koirat -Fav fictional character: Ei oo semmosta. -Dream trip: Thaimaassa ois ihana käydä. -When did I make this blog: En minä muista. Pari vuotta sitte -Number of followers: 201

En minä osaa tägätä 20. @vipeltavaunivaje @pahanlapsi @jokaensimmainen

[lyhytmat1kka]

[homospeksuaali]

Fanfic writer asks

Kiitoksia @hanhan156 tägistä ☺️ Tässä vähän kesti kun yliajattelen? Minä? En koskaan. Mut kiva oli täyttää!

ao3 name: Savagewoman. Vanha lempinimi joka viittaa yhteen mun tatuointiin.

fandoms: Tuntematon sotilas, Glee, Buffy, Harry Potter ja Due South on semmosia joista olen julkaissut. Kirjoitan välillä muitakin, Star Trekillä aloitin. En oo noista mun vanhoista englanninkielisistä ihan valtavan ylpeä kun moni niistä on kirjoitettu kun olin ihan osaamaton kakara, mutta olkoot esillä kun niitä joskus jopa luetaankin.

numbers of fics: 16

fic i spent the most time on: Tyynyjen sota varmaankin? Että joku ottaa vastaan vei myös aikaa. Toki mulla on myös sellaisia jotka on olleet kesken parikymmentä vuotta mutta niistä ei puhuta 😁 Aloitin kirjoittamaan ficciä ennen kuin internet oli edes juttu.

fic i spent the least time on: Why Does It Always Rain On Me? tais olla nopeiten valmis.

longest fic: Että joku ottaa vastaan on toistaiseksi pisin, mutta Sano se (edes) kukkasin menee kyllä ohi sitten kun tulee seuraava kappale.

shortest fic: Lyhyin julkaistu on Image, juuri ja juuri alle kolmesataa sanaa. Joskus on tullut kirjoitettua raapaleita eli tasan sadan sanan ficcejä kyllä.

most hits/most kudos/most comment threads/most bookmarks: Not A Baby Penguin Anymore (Glee)/Polished (HP)/Sano se (edes) kukkasin (Tuntsa)/Not A Baby Penguin Anymore (Glee). Rakastan Tuntsa-fandomia a) paljon ja b) eniten juuri siksi, että sinne kirjoitetuissa jutuissa on aina paras suhde hitteihin ja tykkäyksiin/kommentteihin ❤️

total word count: 31 478. Mä en oo kauhean tuottelias 😁

favourite fic i wrote: Että joku ottaa vastaan on mulle ehkä rakkain. Se oli tosi emotionaalisesti työläs kirjoittaa, mutta varmaan siksi just siitä tuli hyvin tärkeä. Huomasin että mun on yllättävän vaikeaa pistää Lehtoa sille hankaliin ja vieraisiin tilanteisiin, mitä lie suojeluvaistoa. Muutenkin Tuntsa-ficit on erityisen tärkeitä koska ne palautti mun syvän rakkauteni omaan äidinkieleeni taas pinnalle.

fic you want to rewrite/expand on: Oikeastaan tekis mieli ronkkia mun ainakin Canned Heat ja ehkä kans Baby Penguin, molemmissa on tarpeettomia tönkköyksiä. Mut ne on niin vanhoja että niitten editointi tuntuis falskilta joten saavat olla sellaisenaan, mä en muutenkaan usko julkaistujen juttujen editointiin vaan annan historian näkyä. Laajenemaan on lähtenyt ainakin Tyynyjen sota (tänks Hanna 😁) kun sen asetelma antaa paljon tilaa jatkopaloille. Tietty myös traagiset kukot paisuu kuin pullataikina mut se on AU eikä yksittäinen juttu.

share a bit of a wip or a story idea you’re planning on:

Lahtinen laittoi puhelimensa syrjään.

”Mitäs kattelet?”

”Sinua,” Määttä vastasi. ”Olet sinä vaan komia.”

Lahtinen naurahti ja punastui. Ei hän ollut ennen harrastanut punastumista koskaan, mutta kummasti Määttä sai harvoilla sanoillaan hänen verensä kiertämään. Useallakin tavalla.

(Kyllä, tästä tulee sokerista ja söpöä.)

Tägään @neroushalvaus ja @mikaroyhkeys ja toivotan tervetulleeksi muutkin tekemään!

[mikotiini]

Story time pls help

Vihata on vahva sana mut on ainakin yks ihminen jota oikeesti vihaan yli kaiken. Hän on aikalailla pilannut elämäni ja jos ei sitä niin ainakin henkisen terveyteni varmaan vielä vuosiksi eteenpäin. Hän teki jotain oikeesti anteeksi antamatonta ja mietin sitä asiaa edelleen joka päivä ja en oo varmaan hetkeen niinku pääsemässä yli.

Siit on vähän päälle vuosi kun pistin välit poikki ja nyt sain tänään kuulla että hän on muuttanut ihan niinku muutaman sadan metrin päähän mun kämpästä. Mua ahdistaa ja kismittää perkeleesti. Hän alkaa todennäköisesti kulkea samalla bussilla paikkoihin kun minäkin ja muutenkin kaikkee tommosta paskaa ja se vituttaa.

Apua haluaisin kysyä siinä että millä helvetillä tästä pitäis selvitä? Voinko vaan laittaa raivoviestin sille ja toivoa että muuttaa heti pois? Vai niinku olla vaan ku ei oliskaan vaikka se kuinka sattuu? Revin pääni irti.

[ordinary-horror]

Haluun vaan vaipua horrokseen sadan peiton alle.

Haluun aikaan jollon voin mennä istumaan nurmikolle kukkamekko päällä ja juoda viiniä ja kirjoittaa siirappisia päiväkirjamerkintöjä joille itken nostalgian kyyneleitä vuosien päästä. Haluun aikaan jollon tulee ruska ja halloween ja kun haistan maan aina kun kävelen ulkona ja mun voimat on huipussaan. Haluun aikaan jollon voin mennä ottamaan kaikkia niitä tatuointeja joita oon suunnitellut mutten ikinä oo saanut aikaiseks.

Haluun vaan että kurjat jutut on ohi

[trevardes]

Joulukalenterific: Sinut vain, ja aikaa (luukku 19)

Tämän luukun sanamäärä: noin 1700

Disclaimer: En omista hahmoja enkä saa tästä rahaa.

AO3 linkki: https://archiveofourown.org/works/16800100/chapters/40128194

Luukun summary:

Aliisa hymyilee vähän kiusaantuneena, mutta kuitenkin hyvillään. Se ei ole oikein isoveljeltä, mutta kateus vihlaisee Riitaojaa kipeästi. Aliisa on heistä se, josta heidän vanhempansa voivat olla ylpeitä. Kyllä hänkin välillä vähän kapinoi kristillisiä arvoja vastaan, mutta hänellä on kuitenkin mukava poikaystävä ja lukion jälkeen tähtäimessä lääketieteellinen. Riitaoja itse ei voisi edes viedä kotiin näytille ketään sellaista, kenestä pitää.

***

Luukku 19 - Keskiviikko

Tasan kello kolmelta Riitaoja klikkaa puhelinkuvaketta ja istuutuu tietokoneensa ääreen. Hänen ei tarvitse odottaa kauaa, sillä puhelun ajankohta on sovittu etukäteen. Aliisan leveästi hymyilevät kasvot täyttävät pian tietokoneen ruudun.

“Hei!” sisko tervehtii iloisesti.

“Hei”, Riitaoja hymyilee takaisin. “Mitä kuuluu? Vieläkö sinul on paljon koulua?”

“Kaks päivää! Ei me enää mitään oikeestaan tehä. Katotaan huomenna joku elokuva ja sitte perjantaina on joulujuhla ja todistusten jako.”

Aliisa on hyvä koulussa, todistukseen on aika varmasti odotettavissa on rivi ysejä ja vähintään muutama kymppi. Ehkä joku stipendikin. Kuulemma hän myös laulaa luokan joulujuhlaesityksessä. Aliisa on heistä kahdesta se sosiaalisempi ja rohkeampi. Hänellä on iso kaveripiiri, toisin kuin Ristolla, jolla on vain muutama läheinen ystävä kotikaupungista, ja täältä nyt Sirkka, Tassu ja Tyyne.

Riitaoja kyselee siskoltaan koulusta ja kavereista. Kaikki kuuluu sujuvan hyvin, ja Aliisalla on kuulemma poikaystäväkin. Vuoden vanhempi, eli siis ensimmäistä vuotta lukiossa.

“Onhan se hyvä sinul?” Riitaojan on pakko kysyä.

“No en minä vielä tiijä, ollaan oltu vasta vähän aikaa”, Aliisa vastaa. “Mutta ihana se on. Viikonloppuna käytiin leffassa ja sitten se laittoi minul ruokaa. Äiti tapas sen viime viikolla ja sano, että se on ‘oikein mukava poika’.”

Aliisa hymyilee vähän kiusaantuneena, mutta kuitenkin hyvillään. Se ei ole oikein isoveljeltä, mutta kateus vihlaisee Riitaojaa kipeästi. Aliisa on heistä se, josta heidän vanhempansa voivat olla ylpeitä. Kyllä hänkin välillä vähän kapinoi kristillisiä arvoja vastaan, mutta hänellä on kuitenkin mukava poikaystävä ja lukion jälkeen tähtäimessä lääketieteellinen. Riitaoja itse ei voisi edes viedä kotiin näytille ketään sellaista kenestä pitää.

“Onko sinul kettään?” Aliisa kysyy, kuin lukisi hänen ajatuksensa.

“Ei”, Riitaoja sanoo, mutta kuulee itsekin, ettei hänen äänensävynsä ole ollenkaan vakuuttava.

“Ootko ihan varma? Se oli minust niin mukava se Tassu.”

“Mitä - ei”, Riitaoja torjuu. “En minä Tassusta sillä taval. Ja sillä on se Antti.”

“No höh”, Aliisa murjottaa. Hän oli Riitaojan luona kylässä syyslomalla ja tapasi silloin Tassun ja Tyynen kun he tulivat kahville. Siitä Aliisa on nyt näköjään keksinyt isoveljelleen poikaystäväehdokkaan. Tassu on kyllä ihana ihminen, mutta ilmeisesti sellainen ei ole Riitaojan tyyppiä. Hänen tyyppiään voisi tätä nykyä kuvata lähinnä sanoilla ‘tatuoitu’, ‘vihainen’ ja ‘asiakas’.

“Sinustako se olis okei? Jos minulla olis joku… semmonen?” Riitaoja kysyy.

“No tietenkin olis! Ihan oikiasti. Minä en elä missään kivikaudella”, Aliisa tuohtuu, ja Riitaojaa hymyilyttää. On kiva tietää, että hänellä olisi edes joku liittolainen, jos joskus hänelläkin olisi joku joka tuoda kotiin näytille.

“Äiti ja isä on sitten vähän eri asia.”

“Niin”, Aliisa huokaa myötätuntoisesti ja näyttää melkein yhtä surulliselta, kuin miltä Riitaojasta tuntuu.

“Mut Risto kyl minä uskon, että ne oppisivat olemaan jos sinul olis joku, joka tekis sinut onnelliseks. Ne näyttää sitä tosi huonosti, mut se on niille kuitenkin tärkeää.”

“Niinkö sinusta?”

“No tietenkin. Äiti ei muusta puhukkaan ku siitä, että kohta Risto tulee kotiin.”

Riitaoja hymähtää. Niin se aina menee. Ensin on kivaa, hetken aikaa halaillaan ja nauretaan ja vaihdetaan kuulumisia, mutta lopulta he ottavat aina yhteen jostain. Vanhemmat alkavat ryöpyttää hänen niskaansa kohteliaiksi naamioituja haukkuja ja vaatimuksia, Riitaoja ei kestä sitä ja pakenee ulos tai vanhaan huoneeseensa, ja molemminpuolista mykkäkoulua kestää siihen asti, että Riitaoja itse menee pyytämään anteeksi, vaikkei olisi edes tehnyt mitään. Hän ei oikein osaa kuvitella vievänsä ketään niin myrkylliseen ympäristöön, etenkään Lehtoa, jota hän haluaisi päinvastoin suojella kaikelta ikävältä.

“Ootko varma, ettei sinul oo kettään?” Aliisa kysyy. Hän todellakin on aivan liian tarkkanäköinen.

Kaipa siitä oikeastaan voiso kertoa. Riitaoja on kipeästi kaivannut jotakuta, jolle uskoutua tästä. Aliisaan ainakin voi luottaa, hän ei kerro kenellekään.

“Tavallaan on. Älä innostu vielä”, hän kiirehtii sanomaan, kun näkee Aliisan riemastuneen ilmeen tietokoneen ruudulla.

“Se on semmoinen turha ihastus voan. Ei siitä mitään tuu.”

“Miksi ei?”

“No minä tunnen sen töiden kautta, olis sopimatonta yrittää mitään. Eikä se vaikuta siltä, että olis oikein kenestäkään kiinnostunut.”

“Eli onks se sitten ässä? Voi sinuu ja tota sinun huonoo tuuria”, Aliisa huokaisee surullisesti.

“En minä siitä tiiä, ei välttämättä”, Riitaoja korjaa, “vaan sellainen... yrmeä.”

“Aww”, Aliisa nauraa, ja Riitaoja pudistaa päätään tuskastuneena.

“Minä tykkään siitä ihan liikaa. Jos pystysin, niin olisin sen kanssa voan koko ajan. Tää on ihan outoa, ei minul oo ollu tällästä pitkään aikaan.”

“Voi Risto”, Aliisa hymyilee. “Tuo on jotenki tosi söpöä. Millanen se on, mikä sen nimi on?”

Lehdon etunimi on Toivo, Riitaoja tietää varaustiedoista sekä pienimuotoisen yöllisen Facebook-stalkkauksen jälkeen. Ei kuitenkaan tunnu oikealta sanoa sitä. Hän ei käytä sitä nimeä Lehdon kanssa ollessaan, ei ole saanut lupaa tulla niin lähelle, joten ei hän sitä voi toisillekaan kertoa.

“Sen nimi on Lehto”, hän päätyy sanomaan yksinkertaisesti. “Se on vähän minua vanhempi, semmoinen... komea, aika lyhyt, vaaleahiuksinen. Se käy paljon salilla ja. Näyttää siltä.”

Riitaojan ääni haipuu loppua kohden ja hän tuntee punastuvansa. Aliisa hihittää iloisesti.

“Voi että, kuulostaa ihanalta. Sinä tosissas tykkäät siitä, etkö voan?”

“Niin tykkään”, Riitaoja myöntää surkeana.

“Etkö vois yrittää kuitenkin? Pyytää sitä ulos tai jottain?”

“En minä voi, ei se varmaan halua sellaista minun kanssa.”

Aliisa huokaisee syvään. “Sinä oot niin ujo etkä yhtään luota siihen, että ihmiset pitäs sinusta, ja se pistää sinun perspektiivin ihan vinoon. Mut Risto sinä oot ihan mahtava tyyppi, ja niin kiltti, ja komeekin. Jossei se tykkää sinust, niin vikaa on sen päässä eikä sinussa.”

“Kiitos”, Riitaoja sanoo hiljaa. Aliisa puhuu usein tuollaisia, mutta jotenkin se liikuttaa joka kerta. Kunpa hän olisi tässä vieressä eikä yli sadan kilometrin päässä. Riitaoja haluaisi vetää siskonsa tiukkaan halaukseen.

“Ihan oikeesti, kysy siltä”, Aliisa jatkaa. “Jos menee mettään niin saat syyttää sitten minnuu ja minä ostan sinul lohtusuklaata kun tuut käymään täällä.”

Riitaoja pudistaa hymyillen päätään, ja Aliisakin antaa lopulta olla. He siirtyvät vielä muihin aiheisiin ennen kuin lopettavat puhelun, mutta Riitaojan ajatukset jäävät pyörimään Aliisan sanoihin. Ajatus on niin houkuttava. Jos hän kysyisi, niin sitten hän ainakin tietäisi, olisi vastaus sitten mikä tahansa. Sitten hänen ei tarvitsisi jäädä pohtimaan eikä arvailemaan.

Aliisa hymyilee niin tietävästi Riitaojaa hyvästellessään, että aivan varmasti tietää, millaisille laduille hänen ajatuksensa ovat lähteneet.

*

Myöhemmin illalla Riitaoja makoilee sängyllään ja katsoo Elementarya, kun saa yllättäen viestin Sirkalta.

hei kulta, mitä puuhailet? :D

Riitaojaa hymyilyttää kun hän naputtelee ystävälleen vastausta.

hei muru <3 en mitään, miten niin?

loistavaa! lähtisitkö kahville? mun pojat on niin äijämäisillä treffeillä et en halunnu mukaan, ja mun tekee mieli puhua paskaa ja syödä jotain kammottavan rasvaista ja sokerista :’D

mielelläni :) Riitaoja vastaa. Tästä onkin hetki, kun hän on viimeksi nähnyt Sirkkaa kasvokkain, ja hänellä on ollut ihan ikävä. Tassua ja Tyyneä sentään näkee yliopistolla säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta Sirkan poikaystävät, Riitaojan opiskelu, sekä heidän kummankin työt vievät niin paljon aikaa, että tapaamiset ovat kortilla.

Sirkkaan tutustuminen on ehdottomasti ollut Riitaojan työn parhaita puolia. On niin mukavaa, kun on työkaverina joku, jolle voi puhua niin työjutuista kuin muustakin. Sirkka ymmärtää Riitaojaa hyvin, ja on muutenkin suloinen hirveän ihminen. Hänen kohellustaan on hauska seurata, ja hänen hajamielisen aurinkoinen luonteensa onnistuu aina piristämään Riitaojaa.

Oikeastaan Riitaoja on jo melkein tehnyt päätöksensä Lehdon suhteen, mutta voisi jutella siitä vielä Sirkan kanssa. Tällä on kuitenkin tätä työtä tehneenä ja edelleen firmassa mukana olevana vähän erilainen näkemys kuin Aliisalla, ja ehdottomasti objektiivisempi kuin Riitaojalla itsellään.

*

Sirkka istuu jalat koukussa nojatuolissa, edessään iso pala juustokakkua. Kahvinsa hän juo mustana ja hymyilee huvittuneena Riitaojan valtavalle, supersokeriselle tonttulatelle.

He vaihtavat viimeaikaisia kuulumisia. Ilmari ja Jorma ovat parhaillaan jonkinlaisella arcade-kierroksella joka sisältää keilausta, ilmakiekkoa, laser tagia, ynnä muuta pelillistä puuhaa. Sirkka ei juuri ole sellaisesta kiinnostunut.

“Oon välillä niin onnellinen siitä, että meitä on kolme”, hän mietiskelee suu täynnä juustokakkua. “On niin vapauttavaa jättää ne välillä leikkimään keskenään jos haluaa tehdä itse jotain muuta.”

Riitaoja naurahtaa, ja Sirkka hymyilee hänelle silmät tuikkien.

“Ihanaa oikeesti nähdä taas pitkästä aikaa. Mitä sulle kuuluu?”

“Ihan hyvää, oon tosi helpottunu, että koulu loppui ja sain kaiken tehtyä. Aatoksi meen sitte Muurameen niinku ennenkin.”

“Kerro Aliisalle terveisiä”, Sirkka hymyilee.

Riitaoja lupaa kertoa. Sirkka kyselee miten hänellä muuten menee, ja Riitaoja päättää uskaltaa ottaa asiansa esille.

“Itse asiassa… on minul vähän huolia.”

“Voi ei”, Sirkka huolestuu. “Ootko kumminkin ihan okei, vai ihan jotain vakavaa?”

“Joo, ei tässä mitään ihmeellistä, minä vaan… tää on nyt - tosi noloa ja vähän, vähän sopimatontakin… Eikä minun oikeestaan pitäis kuormittaa sinnuu näillä tämmösillä.”

Puhe takkuaa ja Riitaoja punastuu.

“Kerro nyt kun alotit, mä haluan auttaa jos pystyn”, Sirkka kannustaa. Hänen ymmärtäväinen katseensa rohkaisee Riitaojaa jatkamaan.

“Okei. Mitä jos… mitä jos rakastuu asiakkaaseen?”

Sirkka yskähtää juustokakkua väärään kurkkuun.

“Risto”, hän köhii. “Tuota mä en osannu odottaa!”

“Tiiän! Ei minul oo ennen käyny näin, en yhtään tiiä mitä tehä”, Riitaoja tunnustaa.

“Onko tämä nyt se jolla oli se useamman kerran lahjakortti?”

“On. Ei minul oo tässä juuri ollu muita, oon ollu sen verran kiireinen koulun kanssa.”

“Okei. Onhan tää periaatteessa odotetavissa”, Sirkka myöntää. “Ihan normaalia kun on niin läheisissä tunnelmissa, ja tuleehan siinä juteltuakin. Ootko tehnyt jotain?” Hänen hymynsä taipuu pieneksi ilkikuriseksi virneeksi.

“En!” Riitaoja säikähtää, ja punastuu varmaan hiusrajaansa myöten.

“Tai no viimeksi meinasin kyllä suudella sitä”, hän myöntää hiljaa ja katselee kahvikuppiaan kun ei kehtaa kohdata Sirkan kiinnostunutta katsetta. “En tarkoittanut, mutta kun se on siinä ja niin ihana ja minä pidän siitä niin kauheasti.”

“Voi Risto”, Sirkka sanoo hellästi ja tarttuu hänen käteensä. “Ei mitään hätää. Mut hyvä, ettet työaikana oo tehny mitään. Meidän protokollahan kuitenkin on, että ei mitään suhteita asiakkaisiin, niin kuin sä tiedätkin.”

Riitaoja nyökkää. Suuri osa koulutuksesta on sitä, että uuden työntekijän päähän iskostetaan, ettei asiakkaiden kanssa vehdata, jottei kenellekään ja tule mielikuvaa, että he ovat sellainen yritys. He myyvät viatonta, hellää ja terapeuttista läheisyyttä, eivät seksiä tai seuraa sinänsä.

“Mun ei pitäis sanoa tällaista”, Sirkka jatkaa puoleen ääneen, “mutta ihan omasta puolestani sanoisin, että jos pidät tästä jätkästä niin älä anna tilaisuuden mennä sivu suun. Onko teillä monta kertaa vielä jäljellä?”

“Kaksi voan”, Riitaoja kertoo. Häntä ahdistaa ajatus siitä, että kohta se loppuu. Jos hän uskaltautuu lähestymään Lehtoa ja tämä sanoo ei, niin kaikki loppuu siihen, eikä Riitaoja varmaan nää Lehtoa enää koskaan.

“Mä sanosin, että oot nyt ne vikat kerrat normaalisti, ja sitten sen jälkeen pyydät sitä ulos, ihan omana ittenäs etkä meidän työntekijänä”, Sirkka neuvoo ja silittää Riitaojan rystysiä rauhoittavasti.

Riitaoja nyökkää. Niin hänen on pakko tehdä. Aloitteen tekeminen pelottaa häntä kamalasti, mutta hän ei halua päästää Lehdosta irti. Hän haluaa ainakin yrittää, vaikka tulisikin torjutuksi.

Sirkka puristaa hänen kättään ja hymyilee lämpimästi, kuin olisi hänestä ylpeä. Hän pyytää Riitaojaa kertomaan Lehdosta ja tunteistaan vähän lisää, ja Riitaoja kertoo. Kertoo kuinka Lehto on ensinäkemältä vähän pelottava, mutta kuinka hänen kovan kuorensa alta on pikkuhiljaa paljastunut ihana, lojaali ja mielenkiintoinen ihminen, joka välittää todella paljon läheisistään ja jonka Riitaoja haluaisi oppia tuntemaan vielä paljon paremmin. Sirkka kuuntelee hänen vaahtoamistaan hymyillen, ja Riitaojasta tuntuu ensimmäistä kertaa oikeasti, että ehkä hän todella uskaltaa tarttua tähän mahdollisuuteen.

[mieoleahvena]

Ask memeen 4, 10, 14 ja 20!

4. Do you have a NoTP in your fandom? Are they a popular OTP?

No, suosiostaan huolimatta lakka ei kyllä ole mun OTP, mutta ei mulla oo mitään sitä vastaankaan. Oonhan itsekin jopa yhden lakkaficin kirjottanu ja käytännössä shippaan ihan samalla tavalla kun melkeest kaikkia muitakin mahollisia pareja.

10. Most disliked arc? Why?

Koskelan ja Hietsun kuolemat. Joka ikinen joka tuntee mut tietää että vaikka kykenen antaa todella paljon Väpällekin anteeks ni nää on sellaset mitä en tuu ikinä hyväksymään. Perkele. He ansaitsivat elää joko kavereina taikka sitten shippinä, mutta niin että heillä on kuitenkin toisensa tukenaan. Varsin julmaa on jättää etenkin Koskela ihan yksin, kuulitko Väpä? En hyväksy.

Vaikka toki ymmärrän mitä Väpä heidän kuolemillaan halus sanoa, ja kaikessa surullisuudessaan se on kaunista.

14.Unpopular opinion about your fandom?

Tää on itse asiassa juttu mitä sivusin tänään aiemmin parin muun kanssa, ja se on se että näin pienessä fandomissa on paljon enemmän ns. “suorituspaineita” kun isommissa.

Ainakin ite kirjottajana törmään jatkuvasti siihen et pitäis saaha enemmän tekstiä aikaan kun saan, ja et sen pitäis olla parempaa kuin mitä se on. Täällä kun ei lukumääräsesti kovin montaa sisällöntuottajaa oo niin on kauheen hankalaa tavallaan ottaa tuntsafandomille oma paikkansa ja pitää se siellä, koska yhenkin ihmisen menettäminen on loppupeleissä koko fandomista melko iso prosenttiosuus.

Ja vaikka haluunkin uskoa että tää osa tumpleriamme on tullut jäädäkseen niin tavallaan pelkään että ei oo, koska monen innostus lopahtaa sitten ajan myötä, ja alle sadan hengen porukan kuolema voi koittaa nopeesti jos meillä on täällä riitoja joita ei selvitetä. Sitäkin varten tulis pitää yhtä, koska ne vaikuttaa kyllä kaikkiin.

20.What is the purest ship in the fandom?

Naiivit pojat eli Salo ja Sihvonen ;;___;; Siis nuo kaks on oikeesti sellasia tohottajia kumpikin ettei toista ole. Herranjumala että ne on ensinnäkin viattomia, ja sit toiseks ne on myös hölmöjä. En usko että niillä riittää aivokapasiteettia minkään pahan ajattelemiseenkaan.

[sannashands]

LOKIKIRJA

Näin unta. Olin töissä firmassa, missä on monta samaa työtä tekevää ihmistä. Se vaikutti vähän pankilta tai puhelinmyyntilafkalta, aluksi. Olin ollut sairaana ja palannut noin viikon jälkeen töihin. Tuntui pahalta. En halunnut olla siellä. Tunsin omantunnon viiltävän tuskan, koska olin ollut jo muutaman päivän terveenä ja työkykyinen. Mua olisi tarvittu töissä. Tunsin alemmuutta kollegoihin, vaikka tehtävät ja vaatimukset olivat samat. Mutta toisaalta, en halunnut edes olla hyvä tässä työssä.

Tässä vaiheessa firma alkoi muuttua joksikin kädentaito-mestaksi. Työntekijät alkoi muistuttaa keski-ikäisiä tehtaan tätejä tai ammattiopiston artesaaniopettaja-naisia. Mulle oli tullut läjä avaamatonta postia. Yksi oli paksu kirje jonkin kykykilpailun tuloksista. Olin osallistunut työni takia. Kirjeessa oli valtava, yli 1500 sivuinen katalogi osallistujien töistä. Ensimäisillä sivuilla oli suuria kuvia ja haastatteluita voittajien käsityötekeleistä; valko-beessiä ruutua, pellavaa, röyhelöä, solmeiluja, “maalaisromantiikkaa”. Saan tästä tyylistä nykyään vähän oksennusta suuhun.

En tässä vaiheessa edes muistanut, mikä kilpailutyöni oli. Vain sen että olin ylpeä, ehkä. Selailin kirjaa ja toivoin löytäväni oman työni edes ensimäisen sadan sivun sisältä. Kahdensadan. Kolmensadan.

Luovutin ja etsin luettelosta oman nimeni. Sivu 1080. Kädet varmoina mutta sisin täristen löysin vihdoin oikean aukeaman. Mua yökötti. Vertasin saavutustani työkavereiden - en osaamiseen, eiväthän he edes osallistuleet kilpailuun - vaan tyyliin. Maalaisromantikko-tädit valkoisine lakanoineen, Euro-lavoineen, heinäseipäineen ja vanhoine rojuineen tuntuivat uhkaavilta, pelottavilta, paremmilta ja tädeiltä.

Tuijotin kirjaa. Tuijotin kuvaa työstäni. Hetken, mun sisälläni ei ollut enää yhtäkään tunnetta. Tekelettäni esittävä kuva oli oikean sivun oikeassa alanurkassa. Kuva oli paikassa jota vilkaistaa pikaisesti viimeisenä ja käännetään sivua. Kuva oli niin pieni että työn yksityiskohdat olivat pikseleinä. Mutta mitä kauemmin tuijotin kuvaa, muistin yhä elävämmin kaikki maalaamani värit, sävyt, varjot, puskat, piikit, pilvet, tuulet, vuoret, vuonot ja hahmot. Mitä kauemmin tuijotin, kuva alkoi elämään paperilla, aivan kuin artGIFit Tumblrin dashilla. Mitä kauemmin tuijotin, sitä enemmän olin rakastunut taitooni ja itseeni, taiteeseen ja maalaamiseen.

Maalaisromantikko-tädit häilähtelevät vielä alitajunnassani mutta oikeasti tiedän heidän olevan omaa kastiansa, eri lajia, toisesta paikasta, vertailun kannattamattomassa kaukaisuudessa. Tunsin samaan aikaan iloa, surua ja sääliä. Iloa oli löytää rakastamansa asia. Surua tunsin tätien puolesta jotka saavat onnensa muiden jo tekemistä asioista, eivätkä ikinä tule löytämään oikeaa luomisen kauneutta. Sääliä tunsin itseäni kohtaan, koska en ikinä tule lopullisesti käsittämään miten ainutlaatuinen ja hyvä minä olen. Tulen tajuamaan ja taas unohtamaan - pyörimään kehää - ikinä pääsemätä uudelle luovuuden tasolle jossa vauhti olisi tasaisempaa ja jatkuvaa. 

Uni loppui.

[kullijuustosiivu]

Asutaan mun poikaystävän kaa sadan kilsan pääs susta :D voidaanko tutustua? :'D

Asuttekste jossai kemissä? o.o

Totta kai muhun saa tutustua, olen erittäin ihana ihminen

Mutta jos asutte kemissä nii jättäkää se kakan haju kotia, pitää aina laittaa auton ikkunat kiinni ku siitä ajjaa ohi :D

[johannaamnelin]

Uuteen liiketilaan muutto ja muutama extra-ylläri kauneustuote alennus viikonlopulle

Uuteen liiketilaan muutto ja muutama extra-ylläri kauneustuote alennus viikonlopulle

Morjesta taas arvoisa lukijani!

Tiedätkö sen tunteen, kun joku tuttu tekee suuren hyppäyksen tuntemattomaan ja ilmoittaa nyt elävänsä unelmaansa tms? Tällainen lause voitais nyt kuulla myös mun suusta. Vaan jos tää ei ookkaan mun unelmani, vaikka meillä onkin yli sadan vuoden perinne kaupanpitäjinä.

Ei sillä, että tää ois mitenkään huono vaihtoehto, päinvastoin, tää on maailman ihaninta,…

[lecsas]

Oi ihana kiharakaveri, auta kikkurapäistä kaimaa! Miun hiukset on tosi kiharat, ja siksi tuntuu ettei ne kasva pitkäksi millään! Siun hiukset on niin pitkät, kuinka sen teit??

Apua kuinka liikuttavaa ja ihanaa, olet ensimmäinen askini ikinä. :’) Tästä tulee vähän ehkä poukkoileva ja kamalan pitkä vastaus, mutta yritän parhaani.

Siis kyllähän sun hiukset kasvaa, mutta niillä menee tosi paljon pidempään olla näkyvästi pitkät, koska ne eivät kasva pelkästään alaspäin. Mullakin vaihtelee tukan pituus tosi paljon pesuvälin mittaan, kun puhtaimillaan ja harjaamattomina ne tuntuu useita senttejä lyhyemmiltä kuin mitä just ennen pesua, jolloin ne ovat harjaamisesta suoristuneet ja muuttuneet surkean näköiseksi hattaraksi. Samoin vuodenaika vaikuttaa hiusten kiharuuteen ja täten pituuteen, koska kuiva talvi-ilma saa hiukset vain muuttumaan pörröisiksi laineiksi, siinä missä kesän kostea ilmasto tekee ainakin mulla superkiharaksi. Että kyllä sulla sitä pituutta on siellä enemmän kuin näyttää, varsinkin jos sulla on tosi kiharat hiukset.

Kokeilin tässä juuri vielä kostealla tukalla, kuinka paljon tässä nyt onkaan pituutta ja järkytyin lievästi, että tämä yltää juuri ja juuri rintsikoiden selkäremmin alapuolelle :’D Minussa on itse asiassa lyhythiuksisen ihmisen identiteetti sitkeästi kiinni, vaikka siitä on jo kuusi vuotta, kun aloin kasvattamaan tätä kolmesenttisestä pixiestä pitkäksi. En ole koskaan elämässäni ollut pitkätukkainen ennen tätä ja olen itsekin yllättynyt siitä, että minulla on mahdollisuus pitkään tukkaan.

Ai vinkkejäkin tässä vaiheessa, joo! (No en varmasti pyyhi tuota sadan kilometrin alustusta. Mää rakastan puhua tukkajuttuja hiustyyppikaverin kanssa.)

Koska mä olen taannehtivan välinpitämätön hiuksistani, oon aika pitkälti jättänyt kaikki kuumakäsittelyt ja hiusmuotoilutuotteet pois käytöstä. Mun tukka on myös ärsyttävän takkuuntuva ja sitä pitäisi kai harjata säännöllisemmin, mutta mulla menee yleensä pari kolme päivää pesun jälkeen harjaamatta, koska kihara on vielä kaunis ja eläväinen, enkä halua pilata sitä. En tiedä, onko noilla puhelinjohtoponnareilla ollut vaikutusta kuntoon ja sitä kautta pituuteen, mutta ne sopivat ainakin mun käyttöön, eivätkä ole jääneet ikinä solmuun mun tukkaan. :D

Hoitotuotteista sen verran, että mun viimekesäinen lemppari oli Lushin Copperhead-palashampoo, joka kosteutti tosi kivasti tukkaa, mut sen huonona puolena mulla on liian lähmäiseksi/likaiseksi jättäminen, kun pesen hiuksia sen pari kertaa viikossa. Tiheämmällä pesutahdilla on varmasti aivan hyvä, koska kiharan kosteutus on tosi tärkeää! Sen sijaan mä oon viimeisen puoli vuotta käyttänyt Head n Shouldersia, vaikka mulla ei edes ole mitään hilseongelmaa, haha. Se jostain syystä saa mun tukan tosi eloisaksi ja joustavan kiharaksi, eikä jätä sähköiseksi. Hoitoaineena sen sijaan mulla on milloin mitäkin, välillä silikonitonta ja välillä silikonillista. Mun tukka tykkää eniten siitä, että tuotteet vaihtuvat välillä. Joskus freesaan harjaamisesta nuupahtaneita kiharoita kookosöljyllä, koska lääsään sitä naamaanikin joka tapauksessa.

Toivottavasti tästä oli jotain hyötyä sulle.

[iltasatujaafrikasta-blog]

Mugabe, skorpioni ja sykloni

Victorian putouksilla me hypättiin benjit. Melko kuumottavaa touhua oli, kun Zimbabwen ja Sambian rajajoelta hypättiin narun varassa 111 metriä rotkoon kohti Zambezi jokea. Adrenaliiniryöppy oli melkoinen ja hieman jännitystä toi ennakkotieto, että viisi vuotta sitten eräältä hyppääjältä oli katkennut naru siellä. Oli selvinnyt ruhjeilla ja sen jälkeen turvallisuusohjeita oli kiristetty huomattavasti. Toisena päivänä me kävimme koskimelomassa. Rankin osuus oli kavuta ensin alas rotkoon joelle ja lopuksi ylös sieltä. Meno oli huikeaa ja muutamat kosket olivat melko isoja. Kukaan ei pudonnut kumiveneestä pois, vaikka sitä hieman jopa odotimme, mukana ollut toinen vene tosin pyörähti kokonaan ylösalaisin. Paikoitellen saimme hypätä jokeen uimaan, ja meille turisteille uskoteltiin, että tässä kohdassa Zambezia ei selviä kuin ihan pienet krokotiilit.

Yhtenä päivänä käytiin nappaamassa turha maapiste pois ja pyörähdettiin Livingstonen kaupungissa Sambian puolella putouksia. Koska me olimme jo päivittäin käyneet ihailemassa ilmaisia maisemia rajasillalta, olimme tutut naamat immigrationissa. Livingstonessa törmäsimme muutamaan suomalaistyttöön, jotka kaikki olivat suorittamassa sairaanhoitajaopintoihin työharjoittelua paikallisessa sairaalassa. He neuvoivat meidät yhteen kaupungin kivoimmista ravintoloista, jossa meidän annoksissa piti olla krokotiilia ja impalaa, mutta kun ruoat saapuivat, pienet kyselyn jälkeen selvisi, että lautasilla oli vuohea ja nautaa. Taksikuski kyseli onko meillä jo perheitä, ja kun selvisi että ollaan 28v eikä vielä naimisissa, se nauroi ja sanoi olevansa 25 ja kahden lapsen isä. Lastenkasvatus oli kuulemma kallista ja lisää ei isännälle ollut tulossa.

Victorian putouksilta matka jatkui kohti Zimbabwen keskiosia täyspäiväisenä autoretkenä. Poliisit pysäyttivät meidät arviolta kymmenen kertaa. Useimmat kysyi vaan kuulumisia ja heilauttivat hyvää matkaa, yhdet naispoliisit pummivat meiltä jopa kyydin! Zimbabwessa läheskään kaikilla ei ole virka-atoa vaan he liftaavat tarkastuspisteille. Kenelläkään ei myöskään näkynyt virka-aseita, mikä oli kyllä hyvä, sen verran kirjavaa sakkia maan poliisivoimissa oli. Eräällä tarkastuspisteellä viranomaiset keksivät jos jonkinlaisia laittomuuksia autostamme. Ensin he väittivät, että meidän navigaattorissa on kamera. Kuitattiin se hölynpölynä ja kun herrat eivät keksineet siitä enempää väännettävää, he ilmoittivat, että meidän autossa pitäisi olla tuulilasissa tarrat ilmoittamassa auton painoa. Yritettiin hymyillä, kysellä kuulumisia ja lahjoakin, mutta miehet jankkasivat että nyt tulee parin kympin sakot. Lopulta sakotusohjevihkoa selattuamme olimme sen verran tyhmiä, että suostuimme maksamaan päästäksemme jatkamaan matkaa. Tarrat ovat siis pakolliset paikallisissa autoissa, mutta eivät ulkomaisissa. Matkaa oli vielä tuonkin jälkeen pitkälti, ja saavuimme Matobo National Parkiin juuri auringon laskiessa. Portilla vartija sanoi, että puistossa on leirintämahdollisuuksia ja yksi lodge, toisin kuin opaskirja väitti. Mä olin niin nälkäinen ja väsynyt, että me suunnattiin kohti lodgea. Kun lopulta päästiin pimeässä aivan järjettömän huonon tien päässä olleelle hotellille, selvisi sen hulppea hintataso, 200 dollaria per yö. Olin niin lopussa ettei Samillakaan ollut vaihtoehtona kuin suostua hieman alaspäin neuvoteltuun hintaan. Puitteet olivat hulppeat ja ruoka taivaallista, mutta kalliiksihan se taas tuli ja hinta-laatusuhde oli kyseenalainen.

Matobo National Park on tunnettu melko hyvistä mahdollisuuksista kohdata sarvikuonoja, mutta me emme niitä nähneet. Ihailimme komeita maisemia, alueella on valtavia kallioita, joista korkeimmalla oli mielettömät näkymät ympäristöön. Sen huipulle oli haudattu myös Cecil Rhodes, brittiläinen liikemies joka oli merkittävä hahmo eteläisen Afrikan valtapeleissä reilut sata vuotta sitten.

Päätimme jatkaa matkaa maan itärajalle Chimanimaniin, koska navin mukaan olisimme kerenneet sinne vielä valoisalla. Se oli virhe, kuuden aikoihin huomasimme, että navigaattorin piste oli Chimanimanin tien alussa, josta itse mestoille oli vielä yli kahden tunnin ajo. Pimeys laskeutui ja pohdimme mitä tehdä. Pimeällä ajaminen Afrikassa on todella tyhmää. Vaikka Zimbabwessa tiet olivat melko hyvässä kunnossa, yllättäviä reikiä päällysteessä on vaikea havaita pimeällä, ja täysin järjettömästi tiellä liikkuvat ihmiset, kotieläimet ja ajoneuvot (ei valoja, pelkät pitkät valot päällä…) tekevät ajamisesta vaarallista ja ryöstönkin mahdollisuus on pimeällä suurempi. Onneksemme erämaasta ilmestyi pieni majatalo, jonka aidatulle pihalle leiriydyimme. Majoituksen mamat tekivät meille jopa ruokaa, mutta ilo oli lyhytkestoista. Kävelin pimeällä pihalla flipflopeissa kun tunsin kirvelevän piston joka voimistui nopeasti. Mua oli pistänyt skorpioni jalkaan. Hetken aikaa mietin, että mitähän tässä tapahtuu. Mama riensi apuun, totesi “not too much poisonous”, laittoi jotain ainetta pistokohtaan, käski ottaa kipulääkettä ja sanoi ettei ole mitään hätää. Voimakas turvotus laski muutamassa tunnissa ja kipu hävisi parissa päivässAamulla starttasimme taas kohti Chimanimania, ja jälleen reitillä oli kieroja viranomaisia. Tällä kertaa poliisit halusivat nähdä automme vaahtosammuttimen, kahdet varoituskolmiot ja heijastinliivit, kaikki pakollisia varusteita täällä. Vaahtosammutin oli kuulemma väärän kokoinen. Alkoi sama vääntö ja otimme hyvis-pahis taktiikan. Sami selasi herrojen sakotusohjeita ja vaati selityksiä, mä otin sovittelijan roolin, kysyin kuulumisia ja ehdotin jos herroille maistuisi tupakka ja jos annettaisiin asian olla. Lahjomista varten ostetut tupakat toimivat, ja vannoimme vielä hankkivamme periltä uudet sakotusohjeet ja tuovamme toisen poliisimiehelle ja toisen tälle mun nillittävälle reissukaverille. Tie nousi ylös vuoristoon ja saavuimme perille. 

Jotta voi ymmärtää Zimbabwen nykyhetkeä, täytyy ymmärtää sen menneisyyttä. Britit Cecil Rhodesin johdolla tekivät alueesta siirtomaansa 1900-luvun alussa ja nimesivät sen Rhodesiaksi. Uudisasukkaiden muuttoa tuettiin ja hyvät viljelysmaat jaettiin valkoisille mustien joutuessa pakkosiirretyiksi perinteisiltä mailtaan. Valkoinen väestö hallitsi maata ja mustat kelpasivat vain työntekijöiksi. 1960-luvulla siirtomaat alkoivat itsenäistyä ja Britannia olisi halunnut Rhodesiankin mustan enemmistön hallintaan, mutta siihen valkoinen vähemmistö ei suostunut vaan julisti maan itsenäiseksi valkoisten hallintaan. Maata ei tunnustettu kansainvälisesti, ja se ajautui sissisotaan mustien vapaustaistelijoiden kanssa. Vuonna 1980 maa siirtyi viimein enemmistövaltaan mustille, ja se nimettiin Zimbabweksi. Johtoon nousi Robert Mugabe, jonka hallinnassa maa on ollut tähän päivään saakka. Mugaben ansiolistalla on laajoja ihmisoikeusrikoksia, matabele-heimon joukkotuhoamista, lukuisat järjestetyt vaalit, 2000-luvun katastrofaalinen maareformi ja hyperinflaatio. Maareformin tarkoituksena oli jakaa valkoisten omistuksessa olleiden tilojen maat pientilallisille, mutta maat päätyivät poliittisen eliitin hallintaan. Maan ruoantuotanto romahti ja siitä tuli riippuvainen tuontiruoasta. 2006 valtio yritti korjata valtavia menojaan painamalla aina vain lisää rahaa, joka johti hyperinflaatioon. Aamulla maksettu palkka ei enää illalla ollut minkään arvoinen, ja ihmiset kirjaimellisesti ostivat ruokaa kottikärryllisillä rahaa. Tulot oli heti sijoitettava johonkin materiaaliin, sillä rahan arvo sukelsi vauhdilla. Maassa painettiin sadan biljoonan zimbabwen dollarin seteleitä. 2009 maa siirtyi käyttämään jenkki dollareita ja talous elpyi, mutta nyt se on uuden kriisin partaalla. Viime syksynä valtiolta oli dollarit loppu, joten se alkoi painaa bond seteleitä, joille se määritti saman arvon kuin dollareille. Nyt automaateista saa lähes ainoastaan näitä leikkirahoja ja niidenkin nostot ovat rajoitettuja, ja valtaosasta automaatteja nekin ovat loppu. Bondit eivät myöskään käy ulkomaankaupan valuutaksi ja jo nyt on havaittavissa, että niiden arvo ei pysy samana USD:n kanssa. Uusi valuuttakriisi on käsillä.

Chimanimanin kylä on pieni yhteisö Zimbabwen ja Mosambikin rajalla. Paikka oli 1990-luvulla suosittu turistikohde, mutta politiikan myrskyt ajoivat turistit pois ja nyt me olimme lähes ainoat ulkomaalaiset siellä. Kylä sijaitsee kauniiden vuorien juurella, ja me teimme päivän vaelluksen ylös vuorille. Nousu ylös oli paikoin todella jyrkkää, ei sovellu liikuntarajoitteisille. Oli mieletöntä olla vuorilla täysin omassa yksinäisyydessämme, mutta toivon sydämestäni että turismi taas elpyisi, jotta paikalliset saisivat tuloja. Majoituimme parin valkoisen zimbabwelaisen pitämässä majatalossa. Oli mielenkiintoista kuulla juttuja maan villistä menosta, hekin olivat molemmat maanviljelijäperheistä, mutta perheidensä ainoat jotka vielä asuivat maassa.

Kylässä seurasimme tilannetta viereisessä Mosambikissa. Maahan oli iskemässä trooppinen myrsky joka voimistui vielä sykloniksi. Yritimme saada tietoa, mutta meillä oli todella surkeat nettiyhteydet, eikä oikein mitään tietoa tullut läpi. Kun kuulimme, että sykloni oli laskenut trooppiseksi myrskyksi ja siirtynyt sisämaahan, päätimme kokeilla päästä maahan. Chimanimanin lähellä oli pieni rajanylityspaikka, Esbungapera. Tie sinne oli käsittämättömän huono, ja epäilimme voiko metsäautotien päästä tulla todella raja-asema, mutta tulihan se! Olimme päivän ensimmäiset ylittäjät:) Mosambikin puolella oli sähköt poikki, mutta virkailijat kirjoittivat meille viisumit ja auton paperit käsin. Saimme jopa maksettua osan maksuista euroina, kun käteinen oli vähissä Zimbabwen heikon rahatilanteen vuoksi. Tie rajalta jatkui täydellisenä uutena asvalttitienä, ja navin mukaan meidän piti olla määränpäässämme Vilanculosissa 14.45. Ajoittain tiellä oli sotilaiden tarkastuspisteitä, tuolla on välillä levotonta, mutta nyt tilanne oli rauhallinen. Saavuimme Mosambikin läpi kulkevalle päätielle, EN1:lle ja ajattelimme olevamme nopeasti perillä, mutta sitten alkoivat kuopat. Mosambikin päätie on kyllä asvalttia, mutta siinä on sadan kilometrin pätkä joka on aivan täynnä reikiä. Pimeyden jälleen laskiessa alkoi epätoivo iskeä, mutta 12 tunnin rutistuksen jälkeen saavuimme viimein rannikolle Vilanculosiin. 

Vilanculosissa ei ollut jälkiä myrskystä, joten jatkoimme seuraavana päivänä matkaa Mosambikin päärantakohteeseen, Tofoon. Tofoa lähestyessämme myrskyn jäljet paljastuivat. Maissipellot olivat tuhoutuneita, puita kaatuillut ja sähköjohdot maassa. Tofo itse oli ottanut melkoisesti osumaa. Irronneita kattoja, kaatuneita seiniä ja roskaa ja hiekkaa oli joka paikassa. Pohdimme onko täällä nyt järkevää olla, mutta nyt jos koskaan täällä tarvitaan meidän tuomaa rahaa, joten tässä sitä on nyt seurattu jälleenrakentamista rantaloman ohessa. Meidän majoituksen keittiöstä puuttuu katto, ja kun viime yönä alkoi sataa, oli tulva valmis ja sähköjohdot paukkuivat ympäriinsä. Nopeasti täällä on korjattu paikkoja ja sähkötkin palasivat parissa päivässä. Täällä on melko suunnittelemattomasti samaan aikaan meidän kanssa Samin kaverin veli Aki, ja sen tyttöystävä Saara, joiden kanssa me ollaan täällä nyt hengattu. Törmättiin kaupassa blondiin pikkupoikaan joka puhui suomea ja selvisi, että täällä on suomalaisten pitämä sukelluskeskus Liquid! Heidän kodista oli myrskyssä mennyt ikkunat ja katto, asuvat nyt sukelluskeskuksella… Eli aurinkoa ja merta täällä, ollaan kuulolla!

Timo